Markku DeFrost Väli-Amerikassa

27.8.2005, 0:00 | Reissupäiväkirja

4.8.2005 Antigua, Guatemala5.8 Flores, Guatemala

Antiguan ilta meni leppoisasti, en vetänyt vielä mittaria pohjaan heti alkumatkasta, vaan menin kiltisti sänkyyn parin kaljan jälkeen. Majoitus löytyi pienestä majatalosta kaupungin keskustasta muutamalla dollarilla. Mulla oli seuraavana aamuna klo 10.10 lento Floresiin, Pohjois-Guatemalaan, joten odotettavissa oli aikainen herätys. (Mitähän helvettiä minäkin ajattelin, kun buukkasin lennon Floresiin jo klo 10.10, kun niitä menee tunnin välein? Yhtä hyvin olisin voinut lähteä vaikka klo 14, hölömo mie!)

Herätys klo 6.30, hampiharjaa suuhun ja kylmä suihku. Hostellin kulman takana ollut viehättävä kahvila osoittautui McDonald’siksi ja kun en siihen hätään muutakaan keksinyt, niin menin sinne aamiaiselle. Guatemala tuottaa maailman hienoimpia kahveja ja mie vedän aamusumpit pahvimukista mäkkärissa. Vähän hävetti. Muiden “ekomatkailijoiden” arvostelevat katseet kuittasin näyttamällä niille alahampaita. (Vanha lapsena opittu kikka.)

Sitten alkoi matka lentokentälle “eisebussi, tämäbussi” -näytelmällä. Sompailun jälkeen pääsin johonkin bussiin ja olin jo pahasti aikataulusta myöhässä. Nippa nappa kerkisin kentälle mutta Keski-Amerikan helmi, lentoyhtiö Taca, ei taaskaan pettänyt: lentokone rikki ja uutta odotellessa muutama tunti kentällä. Hyvä pojat! Tilalle tuotiin semmonen perkeleen 20-paikkainen Cessna ja minä päätin ottaa pikakännit. Jos meinaan olisin viinaa jostain siihen hätään saanut. Yhden asian lentoyhtiö Taca on ymmärtänyt oikein. Tälläkin lennolla lounas olisi maksanut 5 USD mutta alkoholismijuomat olivat ilmaisia koko matkan! No, mielestäni Bloody Mary on lounas. Siinä on tomaattimehua :). Ihan kamala lento, minä en pelkää lentämistä mutta tämä pilotti/kone/säätila -yhdistelmä oli verrattavissa Kiekko-Vantaan neloskenttään. Ei vaan toimi.

Loppupäivä Floresissa meni ihan rentoutuessa. Tämä Flores on pienellä saarella sijaitseva 2000:n ihmisen rauhallinen pikkukylä, jolla on kuitenkin oma lentokenttä. Syystä etta tämä on lähin paikka Tikal:ia, johon voi laskeutua lentokoneella. Tikal on eräs maailman merkittävimpiä Maya-kaupungin raunioita. Koko Tikalin alue on noin 16 000 hehtaaria ja käsittää yli 600 Maya-rakennusta sekä järjettömästi villieläimiä. [Kiviäkin kiinnostaa! -Toim. huom.]

Majoitus Floresissa järjestyi pienehkösta majatalosta hintaan 6 USD / hlö / yö. Menin nukkumaan jo ennen iltayhdeksää, koska täälla ei näy puoli yhdeksän uutiset ja aamulla oli epäinhimillisen aikainen herätys.

6.8 Tikal, Guatemala

Klo 4.30 kello soi. Voi jumalauta! Onko tässä mitään järkeä? Aamiaiseksi joku kärähtäny banaani ja pari sipsiä. Eikun bussiin klo 5.00 ja reilun tunnin matka Tikalin Maya-kaupunkiin. Tai ei kaupunkiin vaan kaupungin jämään. No joo, auringonnousu oli kieltämättä upea ja näin niiden inkkareiden rakentamien kivikasojen lisäksi kämmenen kokoisen tarantellan, apinoita ja lauman jotain kummallisia nokkaeläimiä. Takaisin tänne Floresiin tulin jo joskus alkuiltäpäivästä, just ennen kuin päivän pakollinen vesisade alkoi. Täällähan on siis sadekausi meneillään. Aamupäivällä paistaa aurinko ja tossa klo 15 aikoihin alkaa sataa ihan helvetisti ja sit illaksi taas selkiytyy.

Tikalin keskusaukio. Täällä ne inkkarit vietti bakkanaalejaan.

7.8 Caye Caulker, Belize

Jep Jep, Floresista oli hyvät yhteydet bussilla Belize Cityyn, joka harhauttavasti ei olekaan Belizen pääkaupunki (vaan Belmopan, tällä knoppitiedolla saatte baarissa oluen) mutta kuitenkin Belizen suurin kaupunki (70000 hlöa, koko maa 265000 hlöa ja BKT vähemmän kuin Aatos Erkon omaisuus. Repikää siitä). Bussi kesti vain neljä tuntia ja jätti sopivasti Belize Cityn vesitaksiterminaaliin. Oli ihanaa tulla englanninkieliseen maahan hetkeksi, kunnes tajusin, etten ymmärrä näiden rastafarien “jaa, man” -kielestä kuin sanan sieltä täältä. No, onneksi jotkut suostuvat puhumaan turimoille myös “oikeaa” englantia. Päämääränäni oli Caye Caulker, joka on noin 40 km Belize Citystä Karibianmerelle. Caye Caulker on siis ryhmä atolleja, joiden ympärillä on mitä mainioimpia koralliriuttoja snorklattavaksi. Jos tykkää.

Matka taittui todella vauhdikkaasti pikaveneellä, jota ohjasi musta atleettinen mies. Mitäpä atleettisesta miehestä sen enempää, kun väsyneen matkustajamme suolessa alkoi jo voimakkaasti velloa edellisenä iltana nautittu banaanihapankermajälkiruoka. Caye Caulkerissa hotelli piti ottaa lennosta ja parhaasta päästä (60 USD per yö!!) sillä matkan ensimmäinen ripulizetti oli todellisuutta. Eikä siinä mitään, kylpyhuoneen istuin tuli tutuksi lähipäivien aikana. Onneksi se oli hyvin valittu.

Mitäs Caye Caulkerilla? Leppoisa paratiisisaari, ripuli, kauniit rannat, ripuli, auringon paistetta, ripuli, reggaemusiikkia, ripuli. Kävin ostamassa kuumemittarin, etta tietäisin, pitääko lahteä lääkäriin. Ostos piti tehdä nopeasti, ettei vahinko yllätä kesken kauppareissun. Hotellihuoneessa sitten tutkin kuumemittaria: rektaalimittari, ei saa tyontaa suuhun, asteikko fahrenheiteina. Joo, tais jäädä kuume mittaamatta :). Ja sitäpaitsi, kuka helvetti työntää rektaalimittarin suuhun käytön jälkeen? Kuka? Ja paljonko on kuumetta fahrenheiteina? Ken tietää sen?

9.8 Punta Corda, Belize

Toivuttuani päätin jatkaa matkaa pois Belizestä, olihan siellä jo jokunen kerta paskannettu. Vesitaksilla takas Belize Cityyn ja edelleen bussilla Punta Cordaan, joka on Belizen eteläisin kärki. Matka kesti 7 tuntia ja taittui kanabussilla paikallisten seurassa, jotka kuuntelivat Modern Talkingia. Oikeesti.

Tästä matka jatkuu Hondurasiin huomenna.

10.8 Omoa, Honduras

Punta Cordasta ei mennyt suoraa yhteyttä Hondurasiin vaikka mie olisin rahalla maksanut. Piti siis mennä lautalla ensin Guatemalaan Puerto Barriokseen ja siitä edelleen bussilla Hondurasin puolelle. Mun piti mennä Hondurasin puolella Puerto Cortesiin asti mutta jäin kyydistä jo Omoassa, joka on pienen pieni kalastajakylä Karibianmeren rannalla. (Itse asiassa jäin siksi, että en enää jaksanut istua siinä kanabussissa ja olin jo muutenkin sekaisin puntacordien, barrioksien ja cortesien kanssa. Edelleen peräänkuulutan monipuolisempaa paikannimien valintaa!)

Omoa osoittautui oikein hyväksi valinnaksi. Halpa, rauhallinen, eikä ainuttakaan turistia. Majatalo löytyi puoli-ilmaiseksi rannan tuntumasta ja “hotellia” vastapäätä oli loistava kalaravintola. Kävin siinä syömässä useamman kerran, vaikka en kalasta varsinaisesti pidäkään. Tarjolla oli nimittäin sen verran eksoottista kalazettia, että oli pakko kokeilla melkein kaikkia. Ei tietenkään samana päivänä, joten päätin heti kättelyssä jäädä toiseksikin yöksi. Illalliseksi taisin syödä mustekalaa, se oli oikein maukasta mutta ei tullut vielä Defrost-tähtiä. Sen sijaan yksi kalja vaihtui useaksi ja eka Cuba libre moneksi. Nukkumaan piti lähteä, kun aloin puhua saksaa baarin omistajalle. Minun sakasa… skasa… saksani ei ollut kuuntelukelpoista.

11.8 Omoa, Honduras

Majatalolla oli tarjolla ilmaiseksi käyttöön polkupyöriä, joten mie lähdin hippalivohkaa tsekkaamaan heti aamusta läheisen vesipuiston, jonka mainoksen olin nähnyt edellisenä päivänä bussin ikkunasta (ja vesipuisto oli sopivan leppoisaa tekemistä vrt. edellinen ilta). Matka taittui nopsaan ruosteisella maastopyörällä, jonka renkaat oli epäkeskot. Muutaman kilometrin päässä maantiellä olikin vesipuisto, joka aukesi juur sopivasti. Sisään maksoi kokonaista 2 USD ja paikka täytti eurooppalaiset standardit, paitti että oli hiukan pieni. Muutaman tunnin plutasin ja sitten takaisin Omoalle kalaruokien pariin.

Tallä kertaa pääsin maistamaan haita. Oli muuten perskeleen hyvää, eipä tule äkkiä mieleen että oisin syöny parempaa kalaruokaa koskaan. Se oli semmosta valkoista, vähän affenen oloista lihaa, joka sinällään oli mautonta mutta kyseinen kokki oli lisännyt siihen aika buenon pippuriseoksen. Kokeilkaa, jos käytte joskus Omoalla! Kaksi Defrost-tähteä tipahtaa helposti kyseiselle aterialle.

Ruoan jälkeen makoilin riippukeinussa majatalon verannalla ja luin Dan Brownin “Enkeleitä ja demoneita” loppuun. Hyvä kirja, suosittelen! Tämä ilmestyi siis pari vuotta ennen “Da Vinci -koodia”. Menin ajoissa nukkumaan, koska väsytti. Ja edessä oli perhanan pitkä bussimatka halki Hondurasin, tavoitteena Esteli Nicaraguassa. Ai niin, kävin illalla kaatosateessa kylän ainoassa pulperiassa, eli kyläkaupassa ostamassa munia ja sipulia, että saan aamiaista. Ei maksanu oikeastaan mittään ja munat oli suurinpiirtein just pulpahtanu kauppiaan kanan pyllystä. Luomua, jee!

12.8 Choluteca, Honduras

Klo 05.30 herätys, suihku, munat ja sipuli paistinpannulle, pannu suuhun, kieli palaa, vettä, miksi tein sen, rinkka selkään ja maantien varteen odottamaan bussia. En ole aamulla parhaimmillani :). Bussilla ensin Omoalta Puerto Cortesiin (1h) ja satuin siellä saamaan lennosta directon (eli kämänen minivan, joka menee suoraan kaupungista kaupunkiin) San Pedro Sulaan (1,5h), joka on 400 000 ihmisen iso kaupunki Pohjois-Hondurasissa. Kuin ihmeen kaupalla, joku paikallinen osasi englantia ja opasti minut luxusbussi-terminaaliin, josta siis pääsi oikeasti laadukkaalla bussilla Tegucigalpaan (4h), joka on Hondurasin pääkaupunki. Tämä bussi olikin ihan tosi jees: ilmastointi, telkkarit, päivän lehdet (ei sikäli, että minulla olisi ollut niille käyttöä) jne. Alkoikin jo v*tuttamaan ne kanabussit, kun niissä on niin jumalattoman kuuma. Tämä kyyti maksoi jotain 8 USD, kun kanabussilla pääkaupunkiin olisi maksanut 2 USD ja matka olisi kestänyt noin 8 tuntia. Kanabussien hyvä puoli on se, että niissä matkustaa “oikeita” ihmisiä, eikä turimoita ja sit niillä pääsee paikkoihin, joihin nämä tuntosarvi(=luxus)bussit ei kulje.

Sissinä halusin jatkaa matkaa vielä Tegucigalpastakin, että saa taas lepäillä muutaman päivän. Halusin kohti Estelin-kaupunkia, joka on Nicaraguassa. No eihän semmonen bussi tietenkään mennyt siitä terminaalista, johon saavuin ja piti lähteä etsimään jotain muuta bussifirmaa, joka kuljettaa minut rajan yli vielä näin iltapäivällä.

Hondurasin pääkaupunki on aika vaarallinen paikka ja keskenään riidoissa olevat jengit hallitsevat sitä osaa kaupungista jossa eri bussiterminaalit sijaitsevat. Lisäksi mulla alkoi olla lempirat (Hondurasin rähkylat, eli valuutta) lopussa. Ensin piti siis ettiä pankki, josta saan vaihdettua bussilippua varten rahaa. Eihän siitä mitään tullut. Taksilla olisi pitänyt ajella pitkin kaupunkia mutku ei ollu niitä rähkyloitä millä ajella ja mie kävellen etin pankkia. Kyselin paikallisilta ja ne sanoi, etta paas poika mennen jonnekin muualle pankkia kyselemään. Yks englannin taitoinen ihan oikeesti sanoi, että älä kävele täällä, mee ennemmin taksilla ja oo varovainen, ei oo turvallista. Prkl. Kävelin takas sinne bussiterminaaliin ja ajattelin ajella bussilla niin pitkälle, kun rahat riittää. Kohan pääsen pois Tegucigalpasta.

Rahat riitti Cholutecaan (n. 3,5h) saakka, joka on lähin kaupunki Nicaraguan rajalla, mutta Hondurasin puolella. Kun saavuin Cholutecaan oli pimeää, vettä satoi, rähkylät oli loppu, eikä majapaikasta tietoakaan. Sain ilmaiseksi kyydin joltain natiivilta kaupungin keskustaan, josta löytyi “Hotel Pierre” :). Hotellin respassa oli gambio eli valuutavahetus. Hyvä, Pierre, I love you, man! :) Otin huoneen samasta paikasta, sai myytyä mulle oikein ilmastoidun huoneen hintaan 25 USD / yö. Rajan yli ei ollut toivoakaan, se oli mennyt kiinni jo pari tuntia sitten. Olisin mie muuten. No Pierressä yötä ja jostain pitseriasta pari slaissia suuhun niin uni tuli oikein mainiosti!

13.8 Leon, Nicaragua

Rajan ylitys Hondurasista Nicaraguaan oli aikamoista säätöä. Kun Cholutecasta tuleva bussi saapui raja-aseman bussipysäkille, kimppuuni hyökkäsi noin 30 rahanvaihtajaa, riksakuskia ja jees-miestä. “Osta poika osta, kosta elämäsi köyhyys”… Joku riksakuski vain väkisin vei mun rinkan ja ei auttanu muu kuin seurata sitä. Kun sain siltä vihdoin kysyttyä mitä kyyti maksaa, hän totesi vain “probina, probina” eli että tipillä mennään. Paskan lati, kun oltiin menty molempien maiden tullien läpi ja kaiken maailman leimamaksut maksettu, niin tää Hjorgos pyytää multa 20 USD kahden kilometrin riksakyydistä. Meinas tappelu tulla sen tyypin kanssa ja lopulta maksoin sille 70 cordobaa (Nicaraguan rähkylä) eli noin 3,5 USD, joka on sekin aivan liikaa.

Olin siis Guasaulen pikkukylässä Nicaraguan puolella ja otin siitä kanabussin Chinandegan-kaupunkiin josta sain toisen directon Leoniin. Leon onkin sitten ihan oikea kaupunki. 140 000 asukasta ja leppoisa kolonialistinen meininki. Olin perillä Leonissa joskus 14:n aikaan ja hotellikin löytyi matka-oppaan avulla heleposti.

Seikkailin ympäri kaupunkia katselemassa paikkoja & juomassa pari olutta. Ne ku on niin halpoja täällä, että kannattaa juuva. Jaa rahaa säästöön myös asuntolainaa varten. Löysin baarin nimelta Cactus, jossa bändi veti soundcheckia ja sovin itseni kanssa treffit baarin eteen klo 20, jolloin se aukeaa.

Varttia yli kahdeksan olin pyhäpuvussa baarin edustalla ja kun pyrin sisään, portieri selitti minulle jotain todella kummallista ja minähän en siitä mityäkään ymmärtänyt vaan painelin sisälle. Sisäänpääsymaksu 40 cordobaa (n. 2,5 USD) vaikutti kuitenkin kalliilta paikalliseen hintatasoon nahden. Paikalle alkoi kertyä enemmän ja enemmän paikallista väkeä, eikä yhtään turistia. Kaikissa pöydissä luki reservado ja kun kysyin tarjoilijalta sujuvalla espanjallani “quento horas del musica begins?”, hän ystävällisesti kertoi shown alkavan kohta. Eipä siinä midis, kyseessä olikin valkokankaalle heijastettava nyrkkeilyottelu, jossa joku keskiraskaansarjan nicaragualainen Hjorgos otteli jotain italialaista spagettia vastaan. Onneksi se nicaragualainen voitti, koska bileet olivat valmiit! Bändi aloitti heti matsin jälkeen ja sehän soitti vallan mainiosti. Hienointa oli se, että sisäänpääsymaksu sisälsi kaikki juomat ottelun loppuun saakka ja myös kaksi (2) askia tupakkaa. Siistii. Jos olisin tiennyt, oisin juonut enemmän, jotta olin taas säästänyt periaatteessa rahaa asuntolainaan :). Väsynyt matkaajamme pääsi ilmastoidun hotellihuoneen lepoon jo ennen puoltayötä.

14.8 Granada, Nicaragua

Pientä kankkusta oli havaittavissa aamulla mutta toimintakuntoisena pääsin kuitenkin aamiaiselle. (Tässä näppiksessä on muuten erillinen “Turbo”-nappi. Tekisi mieli kokeilla mitä siitä tapahtuu. Kaikkea on nicaragualaisilla mitä ei oo suomalaisilla.) Rinkka selkään ja kohti Isla De Ometepea, joka on luontopuisto Nicaragua-järven suurimmalla saarella.

Tällä kertaa mun “collectivo”-kyyti kärähti ihan täysin, olihan se jo aikakin. Collectivo on sellainen minivan, joka lähtee vasta sitten, kun sen kaikki paikat ovat täynnä. No aamulla oli menny jo eräskin kyyti Managuaan (=Nicaraguan pääkaupunki, johon olin siis itsekin matkalla) ja näin klo 11 ei enää ollut menijöitä. Tunnin istuin krapuloissani siinä hikisessä ilmastoimattomassa pikkubussissa ja totesin, että ei se mihinkään lähde. Edelleen oli 4 paikkaa tyhjänä. Kuljettaja huusi bussin ulkona taukomatta määränpäätä “managuamanaguamanaguamanagua” ja jotta pääsisin edes joskus perille liityin mukaan huutamaan “managuamanaguamanaguamanagua”. Ehkä mie oon sitten niin pelottavan näkoinen mutta viidessä minuutissa oli bussi täynnä ja päästiin liikkelle :). Viimeisimpänä bussiimme tuli pari ruotsalaista reppumatkaajaa ja heidän kanssaan juttu luisti hyvin. Samassa yhteydessä meni suunnitelmat uusiksi myös Isla De Ometepen osalta, sillä ko. paikassa oli ollut 6,2 richterin maanjäristys pari päivää sitten ja saarelle ei ollut siis menemistä. Prkl. Nämä ruottalaiset olivat matkalla Granadaan, joka on noin 100000 ihmisen kaupunki Nicaragua-järven rannalla. No miehän lähin mukkaan, kun en muutakaan keksinyt.

Päästiin aikanaan Managuaan ja sieltä otettiin kimppataksi Granadaan. Perille saakka ei aivan päästy, sillä kaupungin keskusta oli suljettu autoilta ja kuljettajamme tiesi kertoa, että kyseessä on kaupungin vuosittainen Fiesta. Juhllaa, kirjaimellisesti! Täkäläisillä kaupungeilla on omat vuosittaiset Fiestansa, jotka on vähän niin kuin Rion karnevaalit tai meidän vappu. Kaikki ovat siis kaduilla humaltuneina öykkäröimässä ja välillä menee joku kulkue, jossa on rumpalit mukana. Kulkueen ainoa ero meidän vappuun on, etta näillä ei ole kylttejä joissa lukee “lisää liksaa miulle ja muille” tai “kommunismi on mukava harrastus”. Näillä on värikkäitä vaatteita, hevosia ja semmosia kolmemetrisia nukkeja, jotka esittää jotain pyhimyksiä.

No joo, mie eksytin ne ruottalaiset ja etin pikaisesti majoituksen. Hotelli oli ylihintainen Fiestan takia vaikka siinä oli ilmastoinnin lisäksi myös 2*2 metrinen uima-allas. Kauhee nälkä oli myös. Jätin kamat huoneeseen ja lähdin etsimään ruokapaikkaa. Bileet kadulla oli jo täydessä vauhdissa ja heti paikalliset pakotti miut sambaamaan kulkueen mukana. Aattelivat varmaan, etta “tuo myö otetaan, tuo iso”. Minähän en tunnetusti selvinpäin tanssi, joten seuraavasta kadunkulmasta livahdin sisään baariin ottamaan pari rohkaisevaa. Tyhjään vatsaan kun juo alkoholismijuomia, niin tulee nopeammin humalaan. Näköjään. Arriva, takaisin kadulle ja lanteet keinumaan. Siinä mie menin kulkueen mukana ja pääsin jossain vaiheessa myos syömään jotakin. Sitten alkoikin iltapäivän pakollinen vesisade ja tällä kertaa sitä tuli poikkeuksellisen paljon. Kaatosade alkoi juuri, kun kaupungin kadut täytti satojen, ellei tuhansien hevosien kulkue. Hevoset villiintyivät ja ihmiset myös. Näiden paikallisten mielestä oli siis vielä siistimpää tanssia salsaa/rumbaa kaatosateessa hevosenpaskan käryssä.

Mie olin niin likomärkä, että suuntasin takasin hotellille. Koska olin vielä hyvissä nousuissa, ostin respasta pari olutta ja menin yksinään salsaamaan siihen 2*2 metriseen uima-altaaseen. Sehän se ei oo taas näyttäny yhtään miltään. Samassa hotellille tuli majoittumaan 30 kpl amerikkalaisia lähetystyöntekijöitä, (mistä niitä muuten riittää, niitä oli jo Meksikossakin!?), joilla kaikilla oli samanlaiset “God saves” -t-paidat. Mie kännipäissään huutelin niille jotain tosi tärkeää sieltä altaasta, kuten “hey, you all have similar shirts, awesome!” ja salsasin tietysti samalla. Illalla menin nukkumaan, kuten tapana on.

15.8 ja 16.8 San Juan Del Sur, Nicaragua

Aamulla heräsin, kuten tapana on. Kaupunki näytti jotenkin erilaiselta Fiestan jälkeisenä aamuna. Olin saanut tarpeekseni kaupungeista, joten päätin suunnata matkani San Juan Del Suriin, joka on mukava pikku rantapaikka Tyynenmeren rannalla aivan Costa Rican rajalla. En halunnut kuitenkaan vielä siirtyä Costa Ricaan, kun siellä on kallimpaa. Tänne pääsi Granadasta muutamassa tunnissa ja olin perillä jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Tavoitteena oli olla tekematta mitään pariin päivään ja siinä onnistuin hyvin. Kävin uimassa, söin ja nukuin. Hyvät aallot oli ja lupasin itselleni, että jonain päivänä kokeilen/opettelen surffaamaan.

17.8 La Fortuna, Costa Rica

Klo 4.30 herätys. Klo 5.00 nousin aamun ekaan bussiin, joka meni San Juan Del Surista Rivakseen ja siitä hyppäsin uuteen bussiin (tai ei se bussi uus ollu, vanha rousku se oli!) joka kuljetti minut rajalle, jossa olin klo 7.00, jolloin raja aukesi. Tämä siksi, etta Nicaraguan ja Costa Rican raja on myos raja kehitysmaiden ja hyvinvointivaltioiden välillä ja siksi rajamuodollisuudet saattavat kestää piiitkään. EU-passilla pääsin läpi ilman sen kummempia koukeroita. Opaskirjani kertoi minulle, että Costa Ricassa käy hyvin US dollarit, joten en rajalla vaivautunut vaihtamaan. Raja piti ylittää kävellen, (kuten tapana on) mutta Costa Rican puoleltapas ei löytynytkään bussiasemaa, joten mie otin collectivo taksin lennosta ekaan isoon kaupunkiin, joka oli Liberia. Hintatasoa kun en tiennyt, niin sovin kuskin kanssa 7,5 dollarin korvauksesta (tingin hinnan puoleen). Se puoskari otti matkalta muitakin kyytiin ja siitä espanjankielisestä posmotuksesta sain selvää, että natiivit maksoivat sille kuskille 1000 Colonaa (CR:n rahkyla) eli noin 2 dollaria. Taas minnuu pissattiin linssiin. Yritin sille kuskilta takapenkilta irvistellä, en tieda huomasko.

Liberiasta edelleen bussilla Canakseen ja edelleen Tilaraniin ja edelleen La Fortunaan. Tilaranissa kävin lounaalla kasaribaarissa, jossa oli oranssit muoviset kuppituolit, jukeboksi ja puliukkomeininki. Oliskohan soittimesta löytynyt Matias Sassalin levy?

La Fortunassa olin klo 15.30 ja vettä satoi niin maan perusteellisesti. Ilta oli kovin lyhyt. Spagetti carbonara Imperial-oluen kera paikallisessa kuppilassa ja hotelliin nukkumaan. Otin pitkän matkapäivän päätteeksi vähän laadukkaamman hotellin, jossa oli oikein kuntosali, jacuzzi ja hyvän kokoinen uima-allas sekä ilmastointi. Maksoi 35 USD per yö. Tiedä vaikka kävisin kuntosalilla joku päivä :). [Ihan varmaan käyt joo. -Toim. huom.]

18.8 La Fortuna, Costa Rica

Tulin tänne La Fortunaan ihan syystä. Maailman toiseksi aktiivisin tulivuori “Volcano Arenal” sijaitsee parin kilometrin päässä. Minä kun en ole koskaan nähnyt tulivuoren purkautuvan, niin ajattelin josko onni suosisi tällä kertaa. Aloitin aamun käymällä tulivuoren juurella olevassa kylpylässä, jossa on noin 10 tulivuoresta kumpuavaa kuumaa lähdettä. Aika erikoista zettii. Ne kuumat lähteet olivat eri lämpöisiä, riippuen siitä, kuinka lähellä tulivuorta ne sijaitsivat. No mie aloitin tietenkin kuumimmasta. Astuin sinne altaaseen ja varvas paloi saatana. 67 asteista oli se vesi! Hullut! Menkää itteenne, eihän siellä voi olla, kynnet irtoo! Kokeilin seuraavaksi kuuminta. Irvistellen menin polviin saakka, tämä oli noin 50 asteista. Ei hjuva. Näissä vesissä on kuulemma parantavia mineraaleja. (Ja lippuluukulta voi varmaan ostaa liimaa, jolla saa kynnet takaisin paikalleen.)

Kyllä ne loput sitten oli ihan siedettävän lämpöisiä. Parhautta olivat viimeiset altaat (noin 35-40 astetta), joissa oli baaritiski keskellä ja olutta/mehua sai tilattua altaassa lokotellen.

Illaksi varasin kävelyretken tulivuorelle, koska mahdollisen purkauksen ja punaisen laavan nakee parhaiten pimeässä. Yksinään vuorelle ei saa mennä seikkailemaan sillä laava ja kaasupurkaukset tappavat vuosittain useita “Eiku mie ite” -tyyppejä. Kävelyretki kesti noin 4 tuntia ja reitti kulki tiheän sademetsän läpi. Vettä satoi taas ihan tapolla. Kun pääsimme lähelle tulivuorta, se oli tietenkin pilvien peitossa. Pilvimassan läpi kuului purkauksen sekä pitkin vuorta vierivien kivenlohkareiden ääniä. Sade onneksi rauhoittui ja ilmakin hieman selkeni. Ensimmäiset kaasupurkaukset ja vuoresta valuva kuuma laava haihduttivat pilvet ympariltä nopeasti ja 1700 metriä korkea tulivuori tuli näkyviin kokonaan joskus klo 20 aikaan illalla. Näky oli sanoin kuvailematon. Tulivuoren huipulta syöksyi tulipalloja (noin 3 metrisiä hohtavia kivenlohkareita) ja pitkin vuoren rinnettä valui kirkkaanpunaisia laavavirtoja noin 80 kilometrin tuntinopeudella. Sain osan tästä kuvattua videokamerallani muutaman sadan metrin päästä tulivuoresta. Katselimme tätä luonnon “ilotulitusta” kunnes se kohta rauhoittui.

Illalliseksi nautin poikkeuksellisen hyvää pitsaa kera Imperial-oluen, joka myös kestää kansainvälisen vertailun. Tulivuoren purkaus veti hiljaiseksi, joten en jatkanut iltaa sen pidemmalle.

19.8 La Fortuna, Costa Rica

Ajattelin nukkua hieman normaalia pidempään (Olen tällä reissulla herännyt keskimäärin aiemmin kuin Suomessa, mikä on erikoista, ottaen huomioon, että olen lomalla. Toisaalta muusikon työajat ovat muutenkin niin kummallisia, että eihän siinä mitään erikoista oikeastaan ole. Tuhkaa päälle. Paska ajatus.) mutta eihän siitä mitään tullut. Heräsin klo 8.00 ja söin maittavan aamiaisen hotellilla. Klo 11 lähdin viidakkoon, suunnitelmissa oli hepparatsastusta Costa Rican vuoristossa sekä liukumista vaijereiden avulla puunlatvasta toiseen eli Canopyä.

Pikkubussilla miut vietiin läheiselle ranchille, jossa annettiin turvakoulutusta hevosen selästä- ja puusta putoamisen estämiseksi. Kypärät päähän ja menoksi! Minä sain lämminverisen nimeltä Homer. Sopi minulle J Homer oli ihan oikean kokoinen ja elävä hevonen, yleensähän tällaisissa järjestetyissä turistiratsastushässäköissä se hevonen on joko kuollut tai koiran kokoinen, ettei vaan sattuis mitään. Tämähän vei minua ihan todella ja välillä vauhdikkaastikin. Mitään ratsastuskokemusta minulla ei tietenkään ole, mitä ny kamelilla ajelin vuosi sitten Egyptissä.

Selvisin ehjänä noin 50 minuutin menomatkan, joka vei kookkaan vuoren lähelle. Matkaa jatkettiin jalan, vuorenrinnettä pitkin sademetsän keskellä. Kävelyreitti johti canopy –tourin ensimmäiselle ja korkeimmalle tasanteelle. Ohjelmassa oli 12 tasannetta ja vajaa kilometri liukua noin 50-70 metrin korkeudessa. Siistii! Ensin pistettiin vuorikiipeilyvaljaat päälle ja kaikille jaettiin semmonen jarrutushanska. Sitten vaan yks kerrallaan kiivettiin tikapuita pitkin sinne puun latvaan, josta liu’uttiin vajaa 100 metriä seuraavalle tasanteelle. Aikamoista vauhtia sitä vaijeria pitkin pääsi, olisikohan ollut 30-40 km/h? Jarruttaa ei saanut, ennen kuin se ohjaaja antoi luvan, ettei jäänyt välille. No eikös siellä joku englantilainen vellihousu jarruttanut ja sitten sitä käytiin hakemassa käsipelillä.

Mahtavat maisemat oli siellä puunlatvoissa ja tuntui, ettei itikoitakaan ollut, vaikka oltiin sademetsässä. Joku biologihan se osaa tietysti kertoa mikä on väli-amerikkalaisen itikan lentokorkeus, ilmeisesti alle 50 metriä? Kyllä siinä hommassa adrenaliini virtasi, eivät olleet sen firman mainoslauseet turhia. Kaukana tämä nyt oli kumminkin laskuvarjohypystä. Hepoilla tultiin takasin ja minähän ratsastin jo kuin vanha tekijä. Hotellilla olin joskus illan suussa.

Loppupäivän luin jotain Cornwellin tyhjänpäiväistä pokkaria ja naatiskelin. Illalla söin poikkeuksellisen hyvää pitsaa. Hyvä Costa Rican pitsapojat!

20.8 San Jose, Costa Rica

Oli edessä taas matkustuspäivä ja eikös aamulla herätessä ollut kuumetta. Aina sama juttu saatana, kun jonnekin pitäis lähteä. Mulla oli siis sellanen erikoinen suunnitelma, että aamupäivällä menen neljä tuntia bussilla San Joseeseen, otan sieltä jonkun halpis-päivähuoneen ja sitten illalla hyppään klo 22 lähtevään Panaman bussiin, joka menee 18 tuntia Panama Cityyn.

Kipaisin hotellin respaan selvittämään, josko lentoja sais San Josesta Panama Cityyn tai että voisiko Panamasta Miamiin olevan lentolippuni vaihtaa San Josesta lähteväksi. No eihän siitä keskustelusta tullut yhtään mitään kun respan mimmi ei puhunut englantia ja minä en edes jaksanut yrittää espanjaksi. Bonuksena oli vielä se, että San Joseeseen meni vain yksi bussiyhteys aamupäivällä ja yksi (ehkä) iltapäivällä. Eipä siinä muu auttanut, kun nousta kuumeisena bussiin rutkutella kohti maan pääkaupunkia. Perillä otin taksin Lonely Planetin suosittelemaan läävään ja taksikuski yritti kusettaa yli kymmenkertaisen hinnan. En maksanut, vaan annoin 50 snt tippiä yritteliäisyydestä.

San Josessa alkoi taas olla paikalliset rähkylät loppu mutta onneksi siellä kävi dollarit edes joihinkin paikkoihin. Oli siis lauantai ja pankit hyvin pitkälti kiinni. Mie tankkasin lisää Buranaa ja ajelin ympäri kaupunkia etsien matkatoimistoa tai Continentalin toimistoa. (Ja nyt ne vitsiniekat, jotka ovat sitä mieltä, että olis pitäny mennä nettikahvilaan kattomaan Continentalin sivuilta tai soittaa niiden puhelinpalveluun… YRITIN. Continentalin englanninkielinen puhelinpalvelu oli Costa Ricassa ”no comprende” –osastoa ja niiden nettisivuilla oli vain jenkkien yhteystietoja, joissa toimistoissa eivät voineet asiassa auttaa. Plus että kännykkä ei toiminut, vaan piti soittaa kioskista ja rähkylät oli melkein lopussa. Ja kuumetta 38.) Lopulta löytyi matkatoimisto, joka tiesi, että eivät voi itse tehdä lippumuutosta mutta kertoivat Continentalin lipputoimiston osoitteen San Josessa. Taksilla sinne, olin pihassa klo 13.30 ja paikka oli menny kiinni klo 13. Silloin en laulanut ruotsalaista tupakointilaulua vaan päästelin pitkiä matalia murahduksia viiden minuutin ajan. Niin, ja kusin niiden postiluukusta sisään.

No pitäkööt tunkkinsa, mie lähdin tappioni nielleenä takaisin läävälle nukkumaan kuumettani pois. ”Hotellin” aulassa katselin alkuillasta Tappajahai kakkosta parin kinkin kanssa ja söin nurkkakuppilan nuudelisoppaa, kun mikään muu ei oikein maistunut. Klo 21 piti olla läheisellä Tica –bussin terminaalilla, josta 18 tunnin bussimaratoni Panama Cityyn starttasi klo 22.

Bussissa nukuin normaalia bussimatkaa paremmin, koska olin pipi. Unta tuli yhteensä noin 2-3 tuntia ja saavuimme Panaman rajalle noin klo 5 aikaan aamulla ja se aukesi klo 6.00. Mulla oli menny unen aikana korvat jostain syystä totaalisen lukkoon, joten en kuullut juuri mitään. Oltiin ajeltu nähtävästi vuoriston läpi ja minun kuumeeni oli muuttumassa kolmosluokan räkätaudiksi.

Oloni oli jotenkin turta ja CR/Panaman rajan muodollisuudet olivat kohtuuttoman pitkät. Jonotusta neljässä eri paikassa, muutaman dollarin rajanylitysmaksuja sinne tänne ja yli-innokkaita jees-miehiä repimässä hihasta. Yksi Panaman rajavirkailijoista halusi nähdä, että minulla on lippu pois Panamasta ja vähintään 500 dollarin edestä rahaa. No eihän mulla enää mitään 500 dollaria käteisenä ollu, mutta lopulta hän hyväksyi luottokortin vakuudeksi, että en ole tulossa pimeäksi työvoimaksi Panamaan. Tai siitä minä ainakin luulen olleen kyse, itsehän en koko keskustelusta kuullut mitään. Aiheutin hämmenystä rajalla myös rahanvaihtajien keskuudessa. Yritin vaihtaa US dollareita paikalliseksi valuutaksi, joka on balboa. Ei sitten kukaan kertonut, että balboa on sama, kuin US dollari, sillä on vaan paikallinen nimi! Panamassa setelit ovat jenkkidollareita mutta niillä on omat kolikot. Kieroo?

21.8 Panama City, Panama

Rajalta päästiin jatkamaan joskus 10 maissa ja Panama Cityyn saavuttiin noin klo 16. Kanava oli hieno ja se silta oli muuten piruksen korkea. Panama City oli jo askel länsimaiseen yhteiskuntaan, valomainoksia, länsimaisia tuotteita ja kaikkee! Taksi alle ja hyvään hotelliin lepäämään. Hotelli löytyi hintaan 40 USD (ilmastointi, huonepalvelu, oikea aamupala ja oikea uima-allas hotellin katolla, juhllaa!).

No nälkähän se miulla jo oli (En ollut syönyt pitkään aikaan mitään kiinteätä), joten menin läheiseen pihviravintolaan tilaamaan tosimiehen kattauksen, eli ”Mixed Grill”, jossa oli possuu, härkää, kanaa, makkaraa ja muita vihanneksia. Räkätaudistani johtuen en maistanut juuri mitään mutta silti piffi maistui pitkästä aikaa taivaalliselta! Ajoissa nukkumaan kun väsytti.

22.8 Miami Fl, Ameriikan Yhdysvallat

Jarrrr, siistii päästä taas hulluuden luvattuun maahan kuluttamaan rahaa turhuuteen! Amerikassa kaikki on suurta, kuten totesin matkapäiväkirjassa vuonna 2003. Oloni oli jo hieman parempi, nuha kuulemma jatkuu vielä, sanos Tykärin Aki. Miamin kentältä menin suoraan autovuokraamoon, josta otin toiseksi pienimmän kokoluokan auton loppumatkan ajaksi. Toiseksi pienin kokoluokka on Suomen Hertzissä muuten joku Ford Fiesta (…se pienin on sit varmaan polkupyörä) mutta täällä se oli Dodge Sebring! Eli iso perheluokan auto. (Ja taas tarkennan saivartelijoiden varalta: Tiedän, että kyseinen auto on Suomessa Chrysler Sebring mutta jenkeissä se on Dodge, taannoisesta fuusiosta johtuen. Lukisitte Kauppalehti Optiota, niin tietäisitte eikä tarviis meidän vieraskirjassa huudella!)

Pienempikin auto olisi riittänyt mutta kiva se oli tälläkin ajella. Autolla huumekauppaan eli drug storeen, mömmöjä huuleen ja siitä edelleen tsekkaamaan art deco -korttelit ja Miami Beach.

Kyselin muutamia hotellien hintoja ja totesin, että hieman sivummalla löytynee kukkarolleni sopiva kortteeri. Ajelin Miamin pohjoispuolelle ja kun se kivaa oli, niin ajoin pimeän tuloon saakka jonnekin pikkupaikkakunnalle, ehkä West Palm Beachiin. Motel 8 –nimisestä laatumestasta löytyi yösija alle 50 dollarin. King size –sänky (240 cm leveä) ja kaksisataa tv -kanavaa. Lisäksi tietenkin jääpalakone & limuautomaatti silleen katoksen alla, respan vieressä, niin kuin kauhuelokuvissa J

Illalla mietiskelin, (kun katselin yhdeltä niistä 200 tv-kanavasta sitcomia ja söin butterfinger -suklaata) että miten voi naapurimaissa ollakin niin köyhää? Belizen Punta Gordassa kerjäinen varasti ravintolassa lautaseltani kana-ateriani jäännökset. Miksei Jenkkien yletön kulutus tuo vientituloja naapurimaihin? Miksei tehtaiden alihankintasopimukset tuo työtä riittävästi lähialueille? Ja minkä helvetin takia olen säätänyt ilmastoinnin noin kylmälle?

23.8 Orlando Fl, USA

Aamulla jatkoin matkaa Floridan itärannikkoa pitkin ylöspäin. Piipahdin matkalla Cape Canaveralissa tutustumassa Kennedy Space Centeriin. Siellä oli oikeeta rakettii, laukaisualustaa ja muuta zettii näytillä. Olivat just yhden sukkulan kotiuttaneet pari päivää sitten. Jos joku on joskus sattunut seuraamaan sarjaa nimeltä ”Taivaan vallat”, niin tietää, mistä puhun. Cape Canaveralissa kerrottiin vieraille hyvin yksiselitteisesti, että Amerikka voittaa. Aina. Ja seikkailumusiikki soi.

Amerikka on myös kuponkien luvattu maa. Minäkin nappasin jostain mukaani ”Floridan alennuskupongit” –opuksen ja sieltäpä sieltä löytyi vaikka huru mykke majoituksia hintaan 24,95 USD per yö. Ajelin siinä hiljalleen Orlandon eteläpuolelle, josta sain laadukkaan motellimajoituksen kupongilla, alennettuun hintaan. Illalla kävin vähän shoppaamassa, mukaan tarttui nippu levyjä (muutamia Suomessa julkaisemattomia Elviksen live-bootlegejä, jarrrr) ja… eikäpä sitten muuta. Söin jossain ”Red’s Backwood BBQ –Diner” –nimisessä paikassa. Otin pienimmän annoksen ribsejä ja puolet jäi syömättä. Nukkumaan mennessä kattelin vielä vähän telkkaa, siellä puhuttiin vaan jostain perhanan Katrinasta.

24.8 Disneyworld Fl, USA

HÖTTÖÄ JA HAPATUSTA, JEE! Klo 8.45 olin raapimassa lippuluukun lasia, että päästäkää jo sisälle. Kahden päivän lippu kaikkiin Disneyn teemapuistoihin (Magic Kingdom, Epcot, Animal Kingdom ja MGM –studiot) maksoi 164 dollaria! Alahampaita vilautellen maksoin ja jatkoin edelleen turvatarkastukseen. Kävin laitteissa ja söin ylihintaisia hodareita, siinä päivän juoni. Illan päätteeksi oli todella massiivinen ilotulitus ja seikkailumusiikki soi. Kyllä nämä tämän osaa, oli minunkin todettava.

Väsyneenä saavuin hotellille joskus 21 maissa illalla ja avasin television sekä oluttölkin. Eipä ole kaljakaan hetkeen maistunut, kun ollut tuota tautia. Televisiossa puhuttiin joka kanavalla siitä samasta Katrinasta, joka oli muuttunut jo trooppisesta myrskystä ygösluokan hurrikaaniksi. Niitä tasojahan on viisi ja se numero viitonen on sellanen, jossa tuulen nopeus on noin 300 km/h ja tukka lähtee Pekkarisenkin päästä. Uutisten mukaan Katrina oli vielä merellä mutta iskee ensimmäiseksi Ft. lauderdaleen aikaisin perjantai-aamuna. Minä siinä itsekseni juttelin: ”Jaa, mutta sehän taitaa olla niin että mulla alkaa kotimatka just perjantai-aamuna. Mistäs minä…jaahas, ja kyllä tässä lentolipussa näyttää lukevan, että Ft. lauderdalesta.”. No voi ny perkele. Continentalin suosikkiasiakas Markku DeFrost oli jälleen linjoilla! (tällä kertaa jo oma kännykkä toimi). ”Terppa, tars varmaan jostain muualta kun Ft. lauderdalesta päästä lähtemään, kun siellä kuuluu olevan vähän tuulista sillon”. Ei auttanu. Lentoyhtiössä sanoivat, että koko Ft. lauderdalen kenttä on kiinni ja muille kentille ei oteta enää varauksia, kun ovat niin tukossa. Että soittelet sitten huomenna uudelleen, kato!

No eipä siinä muu auttanut, viimeistelin oluet ja kävin nukkumaan. Yöllä heräsin pissille.

25.8 Disneyworld / Sebring Fl, USA

Heti aamusta huvipuistoon ja pahat hurrikaanit pois mielestä. Kaikkee laitetta & huvitusta oli edelleen ja paljon. Muutaman tunnin välein jouduin soittelemaan lentokentälle ja Continentalille, eikä siitä hommasta tullu oikein selvyyttä. Iltapäivällä sain kuulla, että Katrina on päässyt jo kakkoslevelille ja että todennäköisimmin pääsisin lentämään huomenna Orlandosta, joka on siis Floridan pohjois-osassa ja sisämaassa. Siinä 17 aikoihin kun soitin Continentalille, kertoivat että Orlandosta ei pääsekään mutta heillä on minulle toinen varaus Ft. Myesista, joka on aivan Floridan etelä-kärjessä, sillä Katrinan ennustetaan kääntyvän kohti pohjoista tulevan yön aikana. Mutta siis Ft. Lauderdalen varaus oli edelleen myös voimassa. Yön aikana pitää katsoa mistä kentältä mahdollisesti päästään lähtemään. Toki minun pitää olla paikalla, jos meinaan koneeseen päästä ja jos missaan koneen, se on voivoi, kun lipussani lukee ”Non-refundable”

No, miulla oli siis kaksi mahdollista paikkaa, joista saatan päästä kotimatkalle, molemmat Etelä-Floridassa ja mie ite olin pohjoisessa. Ei auttanut muu, kuin lähteä ajamaan kohti etelää, jonne hurrikaani iskisi tulevan yön aikana. Oli aika typerä olo ajella siinä autolla ruuhkien vastaisesti kohti hurrikaanialuetta. Ft. Myersin kone lähtisi klo 11 ja Ft. Lauderdale klo 12, joten päätin mennä kyseisten lentokenttien puoliväliin yöksi. Jäin Sebringin kaupunkiin, jossa oli jo aivan helvetillinen tuuli kun saavuin sinne illalla yhdeksän aikoihin. Hotellin valitsin huolella, matala kivirakennus, eikä ympärillä mitään isoja egyptiläisten laittomien maahanmuuttajien rakentamia kerrostaloja, joiden sortuminen häiritsisi yöuntani.

26.8 New York, USA

Muutama tunti pätkittäistä unta ja herätys klo 5.00 aamulla. Katrina oli yöllä iskenyt Ft. Lauderdaleen, jossa noin 1 000 000 ihmistä oli ilman sähköä ja ainakin seitsemän tiedettiin kuolleen myrskyssä. Ja mie olin 100 kilometrin päässä. Soitin Continentalille ja neuvoivat menemään Ft. Myersin kentälle, jossa piti olla mahdollisimman aikaisin.

Hyppäsin auton rattiin ja ajelin ”suht navakassa” tuulessa Ft. Myersiin, jossa toivoin saavani lentolippuuni muutoksen ja vahvistuksen. Todellisuudessa kotimatkani oli sen Continentalin puhelinmyyjän ”juu, meet kato sinne vaan” –kommentin varassa.

No Ft. Myersissä asiat vihdoin kehittyivät parempaan suuntaan ja sain paluumatkalleni vahvistuksen. Asiat lippuluukulla etenivät jouhevasti ja pääsin nopeasti turvatarkastukseen. Siellä huomasin, että äskeinen valo tunnelin päässä olikin juna, sillä minut ohjattiin ”special treatment” –huoneeseen. Amerikkalaisilla on joku semmonen sääntö, että jos ulkomaalainen vaihtaa kauan sitten ostamansa lentolipun viime hetkellä (eli alle 12 tuntia ennen koneen lähtöä) toiseen lippuun, on syytä tsekata kamat läpi vähän tarkemmin. Tämä siksi, että matkustajalistat tarkistutetaan FBI:llä noin 12 tuntia ennen koneen lähtöä.

Special treatment –huoneessa virkailija penko miun kamat todella tarkkaan mutta hermo meni vasta siinä vaiheessa, kun se alkoi purkamaan miun uutta videokameraa osiin. Päätin, että mikäli huoneeseen tulee vienosti hymyilevä miesvirkailija kumihanskan ja vaseliinin kanssa, juoksen hurrikaanin syliin ja leikin Maija Poppasta (koska jos jään tänne, minusta TULEE Maija Poppanen). Vienosti hymyilevää miestä ei koskaan tullut ja pääsin noin 50 minuutin tutkiskelun jälkeen takaisin terminaalin puolelle. Huhhuh.

Muutaman pomppuisan tunnin jälkeen olin jo selvillä vesillä New Yorkissa. Vaihtoväli Tukholman koneeseen oli noin viisi tuntia, eli jo kertaalleen selostettu tupakalle-turvatarkastukseen -ralli alkoi taas. Tästä eteenpäin matkani jatkui alkuperäisen ohjelman mukaisesti, joten minun ei enää tarvinnut käydä Special Treatment –huoneessa.

27.8 Helsinki

New Yorkista koneeseen nousi myös Peter Jacksonin näköinen heppu, jolla oli HIM 2004 Crew –takki yllään. Katseli ympärilleen ja tervehti minua. Nähtävästi korvikset ja kalju olivat hänelle merkki juttelukelposesta yksilöstä. Lento meni leppoisasti ja olimme perillä Tukholmassa noin klo 8.00 aamulla. Sain jopa nukuttua 45 minuuttia, mikä on turistiluokan penkeillä aika hyvä suoritus.

Tukholmassa minut ja se HIM –takkinen amerikkalaiskaveri ohjattiin omaan tarkastukseen, koska olimme ainoat transit matkustajat Suomeen. Siinähän me juttelemaan ja hän kertoi olevansa HIMin kiertuemanageri. No jopas. Oli matkalla Suomeen, koska Nosturista alkoi samana päivänä HIMin Euroopan kiertue. Juttua riitti, sillä olin juuri ennen lähtöäni tavannut Kaasun Karmarockissa, jossa hän oli soittamassa projektibändinsä ”To separate the flesh from the bones” :in kanssa. Mukava heppu oli tämä kiertuemanageri, jonka nimen jo tyystin ehdin unohtaa. Kysyi vielä, olisinko ollut halukas lähtemään illalla katsomaan keikkaa mutta jouduin kohteliaasti kieltäytymään, sillä olin todella huonossa hapessa, kun univelat painoivat.

Tukholmasta Helsinkiin Blue ygösen kyydissä ja perillä lauantaina klo 12.00. Jee! Reissu oli vihdoin ohi ja alkoi univelkojen kuittaaminen sekä jetlagista vieroitus. Kolme yötä siinä meni, ennen kuin pääsin taas epäterveelliseen Suomi –rytmiini.

Markku DeFrost Aasiassa

11.8.2004, 0:00 | Reissupäiväkirja

19.-25.7 Joensuu, Suomi – Koh Samui, Thaimaa

Tämä tarina pitää aloittaa hieman kauempaa, notta ymmärrätte missä mennään. Monien mutkien kautta olen joutunut osalliseksi Joensuun Popmuusikot Ry:ta, joka jarjestää Ilosaarirockin. Toisin sanoen, joka vuosi kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset viettävät kaunista heinäkuista viikonloppua Joensuussa festareiden merkeissä, minä istun kyseisen festivaalin backstagella taloustoimistossa tilittämässä rahaa ja maksamassa bändien liksoja. Taloustoimistossa tehdaan ympäripyöreitä päiviä ja nukutaan, jos ehditään. Bändikaverit sanovatkin, että meikäläiselle ei kannata edes jutella Ilosaarirockin aikaan, kun olen niin v*ttumaisella tuulella. Pitää paikkansa :). Mutta miettikääpä minun näkokulmani asiaan: ensin olet 21 tuntia putkeen kuumassa ilmaistoimattomassa kopissa duunissa ja kun vihdoin pääset hetkeksi porukoitten sohvalle nukkumaan, humalainen ystäväsi soittaa klo 04 ja huutaa puhelimeen 6 promillen kännissä: “lähe juommaan!”, vaikka se tietää etten minä voi kuitenkaan lähteä… Sain Ilosaarirockin työt tehtyä maanantaina noin kahden aikaan iltapäivallä. Alla oli kunnon stressi, loistava keikka (ehka uramme paras) ja unta noin 12 tuntia neljään vuorokauteen. Menin vanhempieni luokse nukkumaan muutamaksi tunniksi, koska en uskaltanut ajaa niin väsyneenä Helsinkiin. Heräsin viiden maissa ja hain krapulaisen kuvaajamme Jaskan kyytin. Ajoimme Helsinkiin aika vauhdikkaasti, taidettiin olla perillä joskus yhdeksän ja kymmenen välillä.

Kun pääsin kotiin, alkoi pakkaaminen. Tää reissu kestää kolme viikkoa ja kaksi paivää, joten kai sitä jotain mukaankin piti ottaa… Onneksi viisumit yms. setit olin hoitanut jo aiemmin. Sain pakattua joskus yhden aikoihin yöllä ja siten menin saunan kautta nukkumaan. Unet jäi edelleen lyhyiksi, koska aamulla piti herätä jo seitsemältä. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdin viemään autoa korjaamolle, koska yksi saatanan rämekuukkeli peruutti traktorilla uuden autoni oven sisälle Rokin aikana ja tarvitsen auton kunnossa lomalta palattuani.

Hesari kirjoitti jokin aika sitten hurjista, yli kahden tunnin jonotusajoista Helsinki-Vantaalla ulkomaan lennoille, joten ajattelin olla perilla ajoissa. Kone Tukholmaan lähti joskus puolen päivän jälkeen ja saavuin kentälle noin puoli yksitoista. Mulla kesti vartin ja olin kansainvälisellä puolella odottamassa koneen lähtoä. Manasin mielessäni hesarin toimittajat, jotka varastivat juuri puolitoista tuntia yöuntani…

No, lennnoista ei sinällaan ole mitaan kerrottavaa, kaikki meni suunnitelmian mukaan, sain hyvin nukuttua (=yht. 4h) koneessa ja matkareitti oli siis Hki-Tukholma-Bangkok-Samui. Kokonaismatka-aika taisi olla siinä 22 tunnin paikeilla.

Mitäs näistä viime päivistä voisi kertoa? Koh Samui on tällainen peruslomaparatiisihelvetti, joka sopi post-Ilosaarirock tilaani vallan mainiosti. Saksalaiset ja engelsmannit ostavat pukuja, kuin ne olisivat loppumassa maan päältä. Onneksi minun peruselintarvikkeeni ovat täälla halpoja, kalja maksaa ravintolassa 70 senttiä ja pippuripihvi noin kaksi euroa. En ole tehnyt moneen päivään mitään mainittavaa, lähinnä vaan nukkunut ja syönyt ja käynyt hierottavana (= ei siis mitään seksihierontaa vaan sellaista ihan oikeeta hierontaa!). Mulla on käytössäni bungalow-tyyppinen majoitusratkaisu, joka on aivan meren rannalla. Ai niin, kävin minä ratsastamassa elefanteilla. Jaksoivat kantaa meikäläisen :)

Tänään/huomenna pitää yrittää keksiä jotain oikeasti järkevää tekemistä. Kirjoittelen tätä viestiä aika tukevassa nousuhumalassa ja ajattelin kohta lähteä transukabareehen, joten jos tästä ei sitten enää mitään puhuta, niin tiedätte, miten kävi :) Huomenna meen varmaankin sademetsään laskemaan köysiradalla puumajasta toiseen. Jos kunto ja kantti kestää. Suurimmat uroteothan tehdaan yleensa krapulassa?

Täältä matka jatkuu ensi tiistaina Hanoihin Vietnamiin ja kirjoittelen sieltä sitten lisää jos siitä kommarivaltiosta koneita yleensäkään löytää. Mikäli tämä lomani jatkuu yhtä epämielenkiintoisena, lopetan matkaraporttien tekemisen kokonaan. Söin ja nukuin, ketä kiinnostaa? Kyllä se enemmän kiinnostaa, että Thaimaalainen transvestiitti tartutti tippurin, kun sammuin kabareen vessaan….

Onpahan jotain tavoiteltavaa!

25.-29.7. Koh Samui, Thaimaa – Hanoi, Vietnam

Tukevan nousuhumalan saattelemana päiväkirja osa 1:n kirjoitettuani lähdin nettibaarista jatkamaan iltaa muihin kapakoihin Chaweng Beachilla Samuilla. Tämä oli itseasiassa ensimmäinen ilta humalaisissa merkeissä tämän matkan aikana. Jee! Illaksi sain liput Samuin “hienoimpaan” transukabareehen mutta täytyy todeta, että en minä siitä paljon mitään irti saanut. Olin aika sekaisin, johtuen kuumuudesta ja kovin värikkäistä ja erikoisista drinkeistä, jollaisia ei tule juotua Suomessa. Kabareen huonoin puoli oli mukavitsikkäät homotarjoilijat, jotka kävivät jatkuvasti pyytämassä tarjoamaan drinkkejä ja samalla yrittivät hiukkasen hipelöidä. Ei siis sopiva paikka ainakaan Juha Miedon hengen heimolaisille. Eikä minulle. Heräsin hotellilta aamulla. Kaikki rahat, truniipit ja muut jalokivennäiset olivat tallessa kassakaapissa ylioppilashatun ja flyygelin vieressä :) Seuraava päivä meni aika rauhallisesti, en sitten mennyt siihen puumajavaijerilaskusysteemiin, koska tuntui, että olo voi vaihtua kohtalaisesta huonoksi milloin tahansa. Kävin hätäpäissäni ostamassa yhden puvun ja kaiken näköistä piraattitavaraa.

Liikenne Koh Samuilla on vasemmanpuoleista ja tuossa päivänä muutamana vuokrasin myös auton. Ajo sujui pääsääntöisesti ihan hyvin, koska saaren tiet ovat Tohmajärvi 35 km itään -osastoa ja nopeus näin ollen alle 50 km/h. Koh Samuin lentokenttä on sitävastoin ehkä maailman hienoin ja leppoisin. Kenttä koostuu kahdesta suhteellisen kookkaasta seinättömästä bambumajasta: saapuvat ja lähtevät. Joka paikassa saa polttaa (jopa kiitorata-alueella avokattobussissa) ja kaikki matkadokumentit tehdään sähkökirjoituskoneella. Kentälle tulee yksi kone kerrallaan ja se sama kone myos lähtee, ennen kuin seuraava tulee. Ei voi siis mennä väärään paikkaan :) Suosittelen! Tätä kirjoittaessani olen jo kolmatta päivää Hanoissa. Hanoi on oikeasti ehka eksoottisin paikka missä olen koskaan käynyt. Länsimaalaisia ei ole koko kaupungissa näkynyt kuin kourallinen ja suomalaisia ei ainuttakaan. Hanoin liikenne on aivan totaalista kaaosta. Taksikuski kertoi huonolla englannilla, että liikennesääntöjä ei yksinkertaisesti ole! Kaikki menevät tavalla tai toisella sinne minne ikinä ovatkaan matkalla. Mopot kruisailevat autojen välissä ristiin rastiin ja jonkin näköiset kaistamerkinnät ovat olemassa mutta ei niitä kukaan käytä. Vastaantulevien kaistaa sitäkin enemmän. Välillä on vaikeaa ottaa selvää, kumman puoleinen liikenne täällä on. Näin heinäkuussa ilman suhteellinen kosteusprosentti pyörii 90:ssä ja lämpötila 35 ja 40 asteen välillä. Onneksi löysin Bangkokin kentältä talkkia, ettei tarvitse tulla takaisin Keith Richardsin näköisenä. Ei sikäli, etteikö muutama kilo saisikin pudota :) Hanoissa kaikki on käytännössä ilmaista. Kaikki ruoasta vaatteisiin maksaa alle euron. Tai korkeintaan kaksi euroa. Ihan käsittämätöntä. Toisaalta vietnamilaisen keskipalkka on alle euron päivässä, joten se selventänee asiaa. Annoin hotellini portieerille dollarin laukkujen kantamisesta ja se on joka päivä nyt kyselemässä, pitäisikö laukkua kenties taas siirtää johonkin… Kun saavuin hotelliin, oli vastassa itseasiassa koko paikalla oleva kolmihenkinen henkilökunta katsomassa, että minkä näköinen sellainen Pohjois-Eurooppalainen oikein on :) Sama meno jatkui, kun kävin paikallisessa eläintarhassa. Siellä oli paljon koululaisia ja joka eläinhäkin luona ne tuijottivat, osoittelivat ja nauroivat minulle, eivätkä katsoneetkaan eläimiä. Ihan kuin olisi ollut bändin jätkien kanssa saunassa. Jatkan tästä taas sopivan paikan tullen.

…Monta kuukautta myöhemmin Suomen syksyssä ehdin vihdoin kirjoittaa matkapäiväkirjan loppuun! (onneksi oli jotain muistiinpanoja ja valokuvia)…

…Hanoi, Vietnam jatkuu…

Juu, Hanoissa oli siis kuumaa ja halpaa. Ei se ihme, että vietukat ovat niin köyhiä, kun eivät millään osaa rahastaa. Kävin esimerkiksi Hanoi Waterpuppet Theatressa, joka on joskus vieraillut Suomessakin ja on kuulemma maailmalla varsin tunnettu show. No, ostin teatteriin vippilipun joka sisälsi lipun lisäksi musiikkikasetin ja viuhkan (vau!). Hinta oli päätähuimaava kaksi (2) euroa. Kaiken lisäksi show oli aivan loistava, siitä olisi hyvillä mielin voinut pulittaa vaikka parikymppiä. Kaikki katsojat olivat käytännössä japanilaisia turisteja, joten rahasta ei olisi varmaan ollut puutetta.

Kävin myös tapaamassa tietenkin Uncle Ho:ta, Vietnamin kärsineen kansan hyväsydämistä isää, joka oli niin taitava äijä, että eipä ollut juuri mitään missä hän ei olisi ollut maailman paras. Hän esimerkiksi kalasti siten, että taputti vain käsiään yhteen ja kalat hyppäsivät hänen syliinsä. Tämän tarinan kertoi minulle siis Vietnamin valtion virallinen opas! Muita oppaita Ho Chi Minh:in mausoleumilla sallitukaan… ylläri :). Sitten kävin vielä Hanoi Hiltonissa. En siis siinä hotellissa, vaan vankilassa jossa Vietnamin vapaussodan aikana pidettiin amerikkalaisia sotavankeja. Oli Hilttoni juu! Tämäkin kohde oli pilattu liian läpinäkyvällä propagandalla, jota tämä nyttemmin museoitu vankila oli pullollaan. Siis: Ranskalaisten kolonnialistien brutaalia kohtelua Vietnamin kommunistisen vastarintaliikkeen vankeja kohtaan ja toisaalta iloisia amerikkalaisia sotavankeja nauraen pelaamassa pingistä Ho:n lahjoittamilla välineillä. Ei se nyt ihan noin mennyt… kumpaankaan suuntaan. Kaikessa käsittämättömyydessään Vietnam on kuitenkin vierailemisen arvoinen paikka. Mitään bileitä tai ostettavaa täältä ei juurikaan löytynyt. Vietnamista matka jatkui kohti Bangkokia. Vieläpä loppumetreillä maa jaksoi yllättää. Olin jo lentokoneessa joka rullasi kiitoradalle, kun yhtäkkiä käännyimme takaisin portille. Kapteeni ilmoitti ystävälliseen tapaan ”Excuse me, we have a minor security problem with one of the passengers”. No just. Yritin hätyyttää yhtä lentoemännistä antamaan minulle viskipullon ennen kuin meidät kaikki räjäytetään ilmaan jotta saisin edes kuolla nousuhumalassa. Ei onnistunut. Sen sijaan sisään tuli kaksi sotilaspuvuissa olevaa kokardi-petteriä ja veivät yhden rättipään mennessään. Vartin päästä toivat sen takaisin, koneelle annettiin lähtölupa ja minulle tuplaviski. Kun ei niillä tietenkään mitään Jallua ollut :).

Bangkok, Thaimaa

Loppulento sujui rauhallisissa merkeissä ja saavuimme Bangkokiin aikataulun puitteissa. Bangkok on vain noin 1000 kilometrin päässä Hanoista mutta maailmankatsomukseltaan se voisi olla eri planeetalta. Thaimaa on maailman vapain markkinatalous, siis vielä vapaampi kuin Yhdysvallat. Bangkokin kenttä olikin minulle jo tuttu, joten löysin nopeasti tieni taksille. Kyytini hotellille oli etukäteen maksettu mutta sitä perkutan limusiinipalvelua ei meinannut löytyä mistään. Noin 30 huutavaa kilpailevien taksifirmojen lobbaria kylläkin! Kaikkien taksien nimessä oli eri yhdistelmiä sanoista taxi, limo, bangkok ja service sekä jotain ihmeellisiä vänkyröitä jotka myöhemmin paljastuivat kirjaimiksi. Miksi ne näyttivät niin erilaisilta kuin Koh Samuilla? Sitä minen ymmärrä, johtuikohan viskistä? Istuin sitten yhteen kyytiin ja se veikin hotellille. Rahaa en antanut, joten toivottavasti oli oikean firman auto :). Hotelli täällä Bangkokissa oli koko reissun paras. Matka-ajankohtanani oli Bangkokissa ns. turistivapaa-kausi ja monet huippuhotellit ammottivat tyhjyyttään. Netistä ennen matkaa bongasin Sofitel Silom –hotellin tarjouksen, jossa huone heidän viiden tähden hotellissaan maksoi 65 USD / yö. Jeppistä!

Hotellin ovella pitkätakkiset silinteripäiset ovimikot tervehtivät iloisesti rähjääntynyttä matkaajaa ja hetkellisen väännön jälkeen receptionissakin uskoivat, että olen todella tulossa asumaan heidän hotelliinsa. :) Sain huoneen 26. kerroksesta, josta oli ”ihan kivat” näkymät pimenevän Bangkokin ylle. Mitä Bangkokissa voi tehdä? Jotkut miehet hankkivat siellä tippurin, minä hankin kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tavaran, mitä mieleeni juolahti. Ku oli niin halapaa! Ei Bangkokissa ollut muita nähtävyyksiä kuin Wat Pra Kheo, kuninkaan palatsi, jonka läpi juoksin alle tunnissa. Loput neljä päivää kiertelin sitten ostoskeskuksia… vaikka vielä Koh Samuilla halveksinkin shoppailuturisteja. Kuka sanoi, että minun tulee olla looginen? Lopulta tavaraa oli niin paljon, että minun oli hankittava vielä uusi matkalaukkukin. No, olipahan jotain tuliaisia Suomeen.

Yhtenä päivänä tein matkan Bangkokin ulkopuolelle ”huvipuistoon”. Vaikka Thaimaa on erittäin moderni maa ja Bangkok idän Las Vegas, ei Thait kyllä ymmärrä mitään huvipuistojen päälle. Tämä huvipuisto oli pinta-alaltaan noin viisi kertaa Linnanmäen kokoinen ja siellä oli noin puolet lintsin laitteista. Ja nimenomaan se huonompi puoli. Koko huvipuistossa oli yhteensä ehkä 150 ihmistä, joten tungosta ei ollut. Päivän ranneke maksoi 4 euroa. Kauko-idässä ihmiset vaan jotenkin jaksavat olla innoissaan ihan pienistäkin asioista: Huvipuiston hittituotteena oli lastenversio takavuosien Mustekalasta, jossa aikuiset ihmiset ääntelehtivät kuin mieskuoro Huutajat. Siis, taksilla takaisin Bangkokin keskustaan.

Peking, Kiina

Bangkokista viiden tunnin lento takaisin maailman kommunistiselle vyöhykkeelle, Kiinan Pekingiin. Peking oli yllättävän moderni kaupunki jossa on nykyisin ihan kunnon ruuhkat siis ihan oikeilla autoilla, eikä polkupyörillä, niin kuin vuodelta 1996 oleva matkaoppaani väitti. Monet asiat ovat muuttuneet vajaassa kymmenessä vuodessa. Taivaallisen rauhan aukio ei ole kovinkaan rauhallinen (josko se on sitä koskaan ollutkaan). Voi yhennii kerran piti ihan pysähtyä kahtomaan kun näin kaks kuuskymppistä mummoa mättämässä toisiaan nyrkillä turpaan, kun toinen varasti sen toisen vesipullon. Eikä ollu mitään pissaliisa –läpsimistä vaan ihan aitoa turpaan lyömistä se oli. Kiinanmuuri oli hieno ja pitkä. Hullujahan ne ovat, kun semmosen menivät rakentamaan.

Vaan kaupasta kulutushyödykkeen ostaminen on ihan oma taiteenlajinsa Kiinassa. Siinä on kolme vaihetta ja kolme kaupan tätiä. Jokainen ostamisen vaihe vaatii ainakin nitojan ja leimasimen. Kun löydät sopivan tuotteen ostettavaksi tulee täti 1 ja kirjoittaa sinulle lapun, johon se lyö leimoja ja ottaa itselleen lapun päällimmäisen kappaleen. Sitten pitää mennä tiskille, jonne tuote maksetaan. Siellä täti 2 kysyy ensiksi passin, sitten kirjoittaa jotain siihen lappuun ja lopuksi leimaa ja nitoo ihan hirveästi. Nyt mennään takaisin sinne osastolle jossa alun perin oltiin. Siellä täti 3, joka on sen täti ygösen ilmeinen esimies, tarkastaa tämän koko kuponkihelvetin. Lopuksi hän nitoo ja leimaa oikein sydämensä kyllyydestä, esimiehen otteella. Nyt oletkin (ilmeisesti) kyseisen kulutushyödykkeen onnellinen omistaja ja voi poistua myymälästä. Kiinassa on yli miljardi ihmistä eikä käytännössä lainkaan työttömyyttä.

No joo, kummallisuuksia ja kulttuuria Kiinasta löytyi ihan riittävästi. Viimeisinä päivinä alkoi jo reissuinto hiipumaan ja tyydyin lähinnä oleilemaan kaupungin kahviloissa. Ei jotenkin enää hätkähdyttänyt matkaoppaan tieto, että seuraavassa kadunkulmassa on joku yli tuhat vuotta vanha kheopsin-toteemipaalun-mausoleumin-pyhättö, jota joku Peter Von Baghin kaltainen besserwisser pitää ”ihan must nähtävyytenä”.

Paluumatka Suomeen

No miehän ostaa päräytin halpisliput, niin en lentänytkään Pekingistä suoraan Helsinkiin niin kuin vois luulla, vaan paljon kätevämmin, eli Peking-Bangkok-Kööpenhamina-Helsinki. Aikaero semmonen 9 tuntia ja matka-aika vähän yli 32 tuntia. Lennot meni jotenkuten, saavuin Suomeen 11.8 keskiviikkona klo 13 aikataulun mukaisesti. Kaksi tuntia myöhemmin, olin Espan lavalla tekemässä soundcheckiä. Kello 19 alkoikin sitten keikka, joten kotiutuminen sujui nopeasti ja vaivattomasti. Keikalla oli semmoinen olo, kuin ois menossa jo neljäs keikka putkeen samalla viikolla ja veressä ainakin kaks promillea. Vaikka mitään en oo ottanu. Koskaan.

Markku DeFrost uudella mantereella

24.8.2003, 0:00 | Reissupäiväkirja

8.8.2003 Honolulu, Hawaii

No perkuta.

Lauantai-aamuna 2.8 klo 8.00 kone starttasi kohti Lontoota, josta edelleen Los Angelesin kautta Hawajille. Aikaeroa on 13 tuntia ja matka kotoa Helsingistä tänne Waikiki Beachin hotellille kesti yhteensä 28 tuntia. Olin aika romuna kun pääsin perille. Jostain kumman syystä sain Losin kentällä päähäni, että ei tämä nyt niin raskasta olekaan, ja rupesin kittaamaan kaljaa. Ennätin sitten saada pienimuotoisen krapulan jo ennenkuin oltiin edes perillä. Matka muuten sujui yllättävän hyvin, paikalliset tulliviranomaiset eivät heittäytyneet hankaliksi, vaikka vastailin kaikkea mielestani hauskaa niiden kuponkeihin. Siinä vihreässä kortissa mm. kysyttiin “Are You, or have you been a member or involved with any terrorist organisation?”. Valehtelin tietenkin että en, mutta kysyin tullimieheltä että ovatko he itseasiassa koskaan saaneet yhtään terroristia kiinni tuon kysymyksen avulla?

Parista ensimmäisestä päivästä ei ole paljoakaan kerrottavaa. Perusturistisettiä, eli auton vuokraus, Waikiki Beach, Pearl Harbor ja sitä rataa. Enkä edes juonu viinaa!!!! (aikaero painoi.. seliseli). Kun pakolliset kuviot oli heitetty, alkoi eilen tapahtua. Kävin aamupäivällä vielä ihan kunniallisesti patikoimassa sellaisen Diamond Head -vuoren päälle, josta näki koko saaren yli. Siinä hommassa tuli yllättävän kova jano. No sitten kaljalle ja menin kännipäissaan varaamaan sellaisen dinner cruise -hässäkän, johon kuului ruoat ja kaikki. Kyllä pistivät humalaista DeFrostin poikaa halvalla siellä laivalla. Tanssin joidenkin paikallisten tyyppien kanssa hulaa ja vaikka olin hieman päissaan niin silti tuli voimakas myotähävetys… [Ei se ole myötähävetystä jos oma toiminta nolottaa! Se on pelkkää hävetystä! Ellet sitten hävennyt paikallisten puolesta? -Toim. huom.] Sillä botskilla oli jotain 10 matkustajaa ja vierestä lähti hienompi laiva samanlaiselle risteilylle täynnä ihmisiä. Ja minä siinä vieressä kannella hulavehkeissä. Lopuksi vielä pakottivat tanssimaan sitä saatanan tiputanssia… Kas kun ei lukenut mainoksessa että “Welcome to our public humiliation cruise, only $99,95”. No ei siinä midis. Saavuttuamme satamaan lähdin toikkaroimaan kaupungille ja sitten sellanen sisäänheittäjä sai mut tilaamaan jonkun jalkahoidon siinä kiinalaisten katuhierontapisteessä. No mulle sattui hierojaksi norjalais-hawajilainen homoseksuaali nimeltä Dean. Ei vakuuttanut sen jutut just sillä hetkellä. No, se nyt hieroi kuitenkin hyvin ja minä siinä tokkurassa nukahdin siihen penkkiin. Se kiinalainen omistaja tuli äärimmäisen nolona herättelemään meikäläistä kun seuraavan asiakkaan piti päästä penkkiin. En tiedä kauanko nukuin, toivottavasti poikien businekset ei menny siltä illalta pieleen…

Tänä aamuna heräsin klo 6.30 ja oloni varmaan arvaattekin. Oli tandem-laskuvarjohypyn aika! Klo 7.00 tuli auto hakemaan meikäläistä ja matka suuntasi kohti saaren pohjoisosaa, jossa on Dillinghamin pienlentokenttä. Siellä tetsattiin pari tuntia laskuvarjojen kanssa opettajien johdolla ja ei muuta kun sitten semmoseen 6 paikkaiseen pienlentokoneeseen ja nokka kohti taivasta. Krapula ei todellakaan helpottanut olotilaani. Kone nousi noin 16 000 jalkaan joka lienee yhtäkuin reilut viisi kilometriä. Sieltä sitten hypättiin alas, vapaa pudotus oli noin neljä kilometriä ja kesti jotain 45 sekuntia…. Voi perkele! En voi muuta sanoa. Oli ehkä elämäni hienoin kokemus. Aurinko paistoi kutakuinkin pilvettömältä taivaalta ja alla oli Sunset beach sekä mm. Jurassic Park -elokuvasta tuttu Northshore mountains. Toinen ohjaajistani sai koko homman videolle, niin että todistusaineistoakin löytyy! Nyt jäi Linnanmäen Space Shot kakkoseksi!

Ei se laskuvarjolla hyppääminen ole tuommoisessa tuulessa helppoa ammattilaisellekaan, samassa koneessa ollut japanilaistytsy joutui ohjaajansa kanssa pusikkoon voimakkaiden tuulten takia. Ne haettiin sieltä sitten autolla ja olivat molemmat polvet verillä, kun pasauttivat kallioon.

Huomenna matka jatkuu Los Angelesiin, kiertelen reilun viikon Kaliforniaa. Ainakin San Francisco ja Las Vegas seka Grand Canyon ovat ohjelmassa Losin lisäksi. Kirjoittelen taas kun kerrottavaa on.

12.8 Los Angeles, California

Tulin tänne muutama päivä sitten iltalennolla Honolulusta. Mun hotelli on Hollywoodissa ja vaikka se ennalta vaikutti varsin epäilyttävältä “Bates Motel” -tyyppiseltä ratkaisulta, oli mukavaa huomata, etta kerrankin jenkeissä joku on parempaa mitä luvataan. Kyseinen motelli on pikemminkin hotelli ja sänky on jopa jenkkiläisen mittapuun mukaan iso! Ensimmäisenä kokonaisena päivänä halusin tietenkin saada jonkinmoisen kuvan kaupungista ja koska olen lomalla oleva turimo, niin ilmoittauduin tietenkin Hollywood/Beverly Hills -kiertoajelulle muitten turimoitten sekaan. Se oli virhe. Ensinnäkin se auto oli sellanen pikkunen paku mistä ei nähny mitään, turvavyöt ja ilmastointi ei toiminut, eikä sen matkanjohtajan puheesta saanut mitään selvää. Ai saatana, että otti päähän ne lupsakat ja aina niin hövelit jenkit joiden sanavarastoon kuuluu vain “wau”, “awesome”, “cool” ja “oh my god”. Joku noista neljästä fraasista kuului kuin yhdestä suusta aina kun mentiin jonkun julkimon talon ohi. Ja kun päästiin Britney Spearsin ja Ozzyn talolle niin porukka kiljui niin että mulla meinas todella mennä hermot. Eikä siinä vielä mitään, minut oli tungettu sinne sikaosastoon auton perälle, joten en päässyt pois kesken kierroksen. No siinä minä sitten hikoilin kuin sika pakettiauton takaluukussa yli kaks tuntia. Ja mitään en nähnyt.

Sittenpä seuraavana päivänä oli vuorossa pakollinen Universal Studio -kierros. Mikäs siinä, olihan se hianoo. Perus- turistisettiä tietenkin. Minä vaan satun tykkäämään noista huvipuistoista. Päivän päätteeksi ajattelin menna parille kaljalle läheiselle entertainment arealle. Helvetti repesi
käsista aika nopeasti koska mulla oli todella kova jano :) Parin tunnin päästä harhailin pelti kiinni siellä ympäriinsä ja jotenkin eksyin BB Kingin bluesklubille. No siellähan oli jamit menossa ja täys meininki päällä. Hetkeä myöhemmin löysin itseni lavalta soittamassa muutamia blueshelmiä paikallisten muusikoiden kanssa. Se baarimikko (joka oli muuten TOD. punaniska Teksasista) tarjosi mulle jopa oluet, koska olin kuulemma “niin hauska kaveri”. Eli olen varmaankin hauskuuttanut ihmisiä Spede -imitaatiolla. Mene ja tiedä.

Tänään olisi tarkoitus lähteä yleisöksi johonkin tv-ohjelmaan. En vaan just nyt muista mikä sen shown nimi on, kun en eilen siihen ilmoittautuessani ollut täysissä sielun ja ruumiin voimissa…

Huomenna matka jatkuu kohti Las Vegasia ja sieltä edelleen San Franciscoon. Koitan jatkaa tarinointia kun pääsen taas koneen ääreen!

Los Angeles jatkuu…

No enhan minä sitten loppupeleissä minnekään telkkariohjelman nauhoituksiin ehtinyt. (Tämän voi tulkita miten haluaa…). Sen sijaan lähdin alkuillasta ajelemaan ympäri Losia vuokraamallani autolla. Santa Monica, Venice ja pari muuta paikkaa kolusin ja harjoittelin ajamista suurkaupungissa. Jossain vaiheessa ajelin mm. yksisuuntaista väärään suuntaan ja vielä bussikaistalla, perkele. Se Scanian logo on muuten todella hieno, etenkin kun katsoo läheltä.

13. -15. 8 2003 Las Vegas, Nevada

Hieman autoon tuntumaa otettuani lähdin ajamaan kohti Las Vegasia. Matkaa oli noin 500 km ja sehän kulkee Mojave-erämaan halki. [Onko se ‘Mojave’ niin kuin ne legendaariset tv-shopin aurinkolasit? Toim. kys.] Ulkolämpötila oli noin 45 celsiusta mutta ei se mitään, kun autossa on ilmastointi. Siis ei mitään, niin pitkään kun sitä ilmastointia voi kayttää. Kun ulkona on riittävän kuuma, ilmastointi piti ottaa pois päältä,että auto ei ala keittämään… Ja sitten se todellinen hupi vasta alkoikin. “Olikos minulla mitaan juomista?” No eipä! Ja samalla verkkokalvoilleni piirtyi kuva liikennemerkistä, jossa lukee “Next service station 83 miles”. Kun sinne huoltoasemmalle vihdoin pääsi, niin puolen litran vesipullo maksoi varmaan neljä taalaa! Mikähän juutalainen senkin kaupan omistaa?

Las Vegasia ei voi voi kuvailla, kun yhdellä sanalla: “Järjetön”. Siinä kaupungissa ei ole mitaan tolkkua. Kaikki hotellien johtajat ja huoratalojen omistajat ovat suurudenhulluja. Minulla oli kunnia majoittua Amerikan suurimmassa hotellissa, MGM Grandissa. Kyseisessä hotellissa on noin 5100 huonetta ja lähes 8000 vierasta. Eli saman verran kuin siellä on työntekijoitä. Kasinoalue kattaa yli 50 hehtaaria ja pelkkiä kolikkoautomaatteja on noin 3000. Thousand Islands -kastiketta tarjoillaan noin 400 litraa päivittäin ja hotellilla on kuusi omaa tv kanavaa… Kas kun huonepalvelu ei toimi kuriirilla! Minunkin huoneeni ikkunasta näkyi itse hotellin silhuetti. Eli se oli siis aika kaukana aulasta,vaikka samassa rakennuksessa olikin.

Osaa ne muutkin hotellit. Täälla on mm. Pikku Pariisi, josta loytyy 1/3 -kokoinen Eiffel -torni… AULASTA! [Jumalauta satametrinen! Ne hullut! -Toim. huom.] Sitten on New York, New York -hotelli, jonka julkisivu on pastissi Manhattanin eteläkärjestä. Joutuivat reppanat tosin tekemään ison julkisivuremontin noi kaksi vuotta sitten…

Yleensähan lomakohteissa hotellin aulabaarissa ilmoitetaan olevan elävää musiikkia. Niin täälläkin. Tämän hotellin auditoriossa esiintyi Tom Jones. Ja itse MGM -areenalla, joka sijaitsi länsisiivessä, oli nyrkkeilyn keskiraskaansarjan mm-ottelu, jonka kaikki 25 000 lippua oli myyty loppuun. Minä onnekseni sain lipun Tom Jonesin keikalle ja koska olin menossa yksin, satuin pääsemään eturiviin. Tässä tapauksessa se tarkoitti neljän hengen pöytää, joka oli noin metrin päässä lavasta. Täällä ollaan tietenkin asiallisesti keikalla, eli istutaan pöytäryhmittäin selkä suorassa ja taputetaan, kun sen aika on. Tai sitten se johtuu Tom Jonesista…

Joka tapauksessa keikka oli todella hyvä! Mies on laulajana lähes Elviksen veroinen ja jos joku Teistä lukijoista ei tiedä kuka on Tom Jones, niin kerrottakoon, etta hän oli pop silloin kun sinun isoisäsi tapasi isoäitisi. Ja jos et tiedä kuka on Elvis, niin ammu itsesi. Sattuipahan niin, että samassa pöydässä kanssani istui oikein mukava pariskunta ja siinä ennen keikkaa jutellessamme selvisi että tämä nainen oli Rod Stewartin kiertuemanageri ja tämä tutun näkoinen mies kertoi olevansa muusikko. Se oli perkuta Vince Neil! Ilmankos oli tutun näköinen. Minä kerroin olevani Markku DeFrost Suomesta. Nice to meet you! Eivät tienneet kuka olin…

Ai niin, Vegasin saldo on +30 $. Parhaimmillaan olin jo kolmatta sataa taalaa voitolla, mutta niinhän me kaikki ollaan joskus voitolla.

16.8 San Francisco, California

Eilen ajoin Vegasista tänne San Franciscoon. Matkan piti olla 670 kilometriä, mutta se olikin 670 mailia… vidu :( Olin perillä joskus puolen yön jalkeen. Koska matka oli äärimmäisen pitkä, vaihteli maasto ja ilmasto sen mukaisesti. Las Vegasista reitti eteni Death Valleyn (totaalista erämaata) ja Area 51:n (kts. X-Files) kautta Yosemiten kansallispuistoon ja yhtäkkiä olinkin kuin Lapissa tai Twin Peaksin maisemissa. Beautiful! Nyt on eka päivä Friscossa takana ja olen käynyt pakolliset Golden Gate bridgen ja Alcatrazin saaren katsomassa. Illalla ehdin vielä aiheuttaa pahennusta ainakin Chinatownissa ja sekoilla niillä hienoilla ratikoilla. Sitten huomenna voinkin ottaa rennosti, kun kaikki on jo nähty ja tehty.

18.8-24.8 San Francisco – Las Vegas – New York – Helsinki

Friscosta matka jatkui autolla takaisin kohti Los Angelesia. Varasin tälle välille kaksi päivää, koska halusin ajaa pitkin legendaarista Highway 1:stä, joka on erittäin hidas ja vaikeakulkuinen tie läpi Kalifornian rannikon. Automatkasta tällä välillä ei ole sinällään mitään erikoista kerrottavaa, muuta kuin että maisemat olivat varsin hulppeat, pystysuoraa pudotusta tieltä mereen oli parhaimmillaan yli sata metriä.

Saavuin Losiin alkuillasta noin kuuden jälkeen ja minun oli aika palauttaa auto. Koska minulla oli seuraavana päivänä aamulento New Yorkiin, otin huoneen motellista lentokentän läheltä ja lähdin keskustaan autovuokraamoon. Sellaisen kymmenen mailia ajettuani tajusin, että enpä sitten ottanut ylös mitään osoitetta tai muita tietoja hotellista, johon olin juuri majoittunut… ja se huonekorttikin oli sellainen valkoinen missä ei lukenut mitään. Siellä se on jossain kentällä päin, hyvä ohje taksikuskille! No sain auton vietyä ja aloin selvittämään hotellin sijaintia. Löysin jostain kadunkulmasta ilmaisjakelulehden, jossa tämä hotelli mainosti, olipa lehdessä vielä ajo-ohjekin. Hienoo! Koska lentokenttä oli kuitenkin aika kaukana, niin ajattelin mennä alkumatkan metrolla päätepysäkille ja ottaa vasta sieltä taksin. Metroon päästyäni ja matkan edetessä aloin ihmetellä väkijakaumaa vaunussa. Siellä oli pelkkiä latinoja ja tummaihoisia. Koska väen käytös oli aika arveluttavaa, kaivoin repustani matkaoppaan ja kertasin turvallisuusohjeet. Niissä kerrottiin, että Los Angeles on turvallinen kaupunki muutamia ghettoja lukuunottamatta joissa ei voi liikkua edes päiväsaikaan turvallisesti. Näihin alueisiin kuuluvat mm. Ingelwood, Compton ja Watts. Samaan aikaan metro olikin jo perillä ja yleisökuulutus kertoi ystävällisesti “Welcome to Ingelwood, this is the last stop”. Voi perkele! Paikka oli kuin helvetin esikartano. Ghettoblasterit pauhaa ja “yo man” -huudot raikaa. Siinä ei paljon Markun imagolasit auta, kun paikallinen räppäri pyytää kameraa “lainaan”. Yhdelläkin kaverilla oli semmonen Warner Brothersin pastissipaita päällä jossa luki “If you see da police, warn da brother”! No just joo, mene sinä jätkä vaihtamaan koripallotossuihis nauhoja…. Selvisin kuin selvisinkin siitä paikasta ilman kolhuja. Tai sitten minäkin näytin niin epäilyttävältä, ettei kukaan paikallinen uskaltanut tulla juttusille. Taksia siellä ei ollut lähimaillakaan, piti mennä bussilla kentälle asti josta sain sitten taksin vihdoin motellille. Noin varoituksen sanana kaikille, että jos sielläpäin joskus liikutte, niin älkää liikkuko.

New Yorkiin kone saapui alkuillasta aikaerosta johtuen. Mun “hotelli” sijaitsi Chinatownissa, rikkaan kulttuurielämän keskuksessa, hyvällä paikalla Manhattanilla (ote hotellin esitteestä). Vittu mikä läävä! Paskin hotelli, missä oon ikinä ollut. Huone oli mun kotivessan kokoinen, pieni sänky ja lattiatilaa melkein 20 cm. Matkalaukkua ei mahtunut avaamaan kun hädin tuskin sängyllä. Mistäkähän sekin hotelli on saanut ne kaksi tähteä? Yhden tähden saa, kun on seinät pystyssä ja katto päällä. Ainakin hotellipelissä. (kokeilkaa joskus!). Respassa ei osattu sanakaan englantia, kun yritin saada uutta huonetta. Ping poo vaan sullekin, anna nyt mulle semmonen huone joka ei ole koko talon ilmastointikoneen vieressä!

New Yorkista ei ole juurikaan kerrottavaa. Oon käyny siellä ennenkin ja tällä kertaa keskityin lähinnä shoppaamiseen. Joitakin hienoimmista nähtävyyksistä kävin uudelleen ja tietenkin Ground Zerolla piti pyörähtää. Siellä bisnes pyörii aika kivasti. NYPD ja FDNY -paitoja, lippiksiä yms. krääsää oli kaupan joka kulmassa pitkin Manhattania. Mietin vaan, että onko ne Nykissä joutuneet vähentämään hodarikojujen kokonaismäärää, jotta kaikki 911 -kauppiaat mahtuu saarelle? Olivat perkeleet jo kerinneet tehdä sellaisen “I survived blackout 2003” -paidankin. Kaupalliset siat. (did I really say that out loud?)
Sittenpä sunnuntai-iltana 24.8 kone laskeutuikin jo Helsinkiin, paluu sujui ongelmitta. Oli kiva

Aki Tykki Aasiassa

8.2.2002, 0:00 | Reissupäiväkirja

Helsinki, 20. joulukuuta 2001 23:11:22

Morong.

Tänne alan raportoida tuolta reissun päältä heti kun sinne pääsen, eli 2.1. alkaen. Paha ennakoida, kuinka aktiivista kirjoittaminen tulee olemaan… jos nyt jotain viestiä ehtisi laittaa. Nettikahviloita kuulemma on. Sähkökatkot tietysti haitannevat verkkoelämää.

Että näin. Hyvää joulua, urpot.

Helsinki, 1. tammikuuta 2002 16:39:26

Jassoo. Vaikeudet alkoivat aikaisemmin kuin luulinkaan. Neljän päivän rypeminen väärällä hetkellä pudotti matkabudjettia (baareihin uponneiden rahojen lisäksi) kuukauden vuokran verran. (Kämppääni oli tulossa vuokralainen, mutta onnistuin pilaamaan kuviot. Tietysti.)

Tiedossa siis enemmän kuppahotelleja, kuin suunnitelmissa oli, mutta mitäpä noista. Siistii. About 17 tuntia koneen lähtöön. Rinkka puolillaan jo!

Mumbai, 4. tammikuuta 2002 15:33:47

No niin. Intiaan lopulta päästiin, vaikkakin vuorokauden myöhässä. Yksi yö jouduttiin viettämään Frankfurtissa kun Lufthansan koneen moottori kärähti jo Helsingissä. Ihan liekkiä iski. Heilahdettiin seuraavalla Frankfurtiin lentokentän hotelliin, ja seuraavana päivänä (siis eilen) Mumbaihin.

Meininki täällä on jotenkin käsittämätöntä länsimaisen ihmisen silmissä, mutta seurailen mielenkiinnolla kaikkia näitä juttuja. Ensimmäinen näkymme (kun siis kentältä astuimme ulkoilmaan) oli noin miljoona ihmistä tuijottamassa meitä hiljaisuuden vallitessa, ja laiha mies, joka käpertyi nukkumaan läpinäkyvän muovikelmun alle. Pistää miettimään.

Raportointi jatkunee. Seuraavaksi suuntaamme Goalle. Ensi yö vierähtänee Mumbain yöelämässä (jos sellaista löytyy) ja seuraavaa päivää ihmetellään sitten. Arvotaan vielä mennäänkö 13h junalla vai 14-18h bussilla. Sierra kannattaa junaa, luottanen hänen mielipiteeseensä.

Ilma mita parhain. Päivällä hatusta heitettynä +26 (siis vielä siedettavää) ja yöllä jotain parinkymmenen hujakoilla.

Mumbai, 6. tammikuuta 2002 7:23:15

Jee. Eilen meidät bongattiin kadulta hindielokuvaan avustajiksi. Päivä luuhattiin vanhanaikaisissa intialaisissa vaatteissa Bollywoodissa katsomassa maailman siisteintä tanssia. Ihania naisia. Perkele. Ja se vähän nauratti että Sierra ohjattiin ensiksi naisten pukuhuoneeseen kun sillä on pitkä tukka.

Yritys päästä Goalle ja muualle jatkuu edelleen, toistaiseksi tuloksetta.

Goa (Calangute Beach), 9. tammikuuta 2002 10:21:42

Niinhän siinä kävi, että ratkettiin kaatamaan viimeisenä iltana Mumbaissa sillä seurauksella, että myöhästyttiin Goan junasta. Rankaisimme itseämme sitten 15,5 tunnin bussimatkalla krapulassa. Teki eetwarttia.

Lopulta kuitenkin selvittiin Goalle ja täällähän on rento meininki. Kaljaa menee ehkä hieman enemmän kuin budjetti sallii, mutta mitäpä noista. Rupioilla saa ja skootterilla pääsee.

Ja ilmassa leijuu erikoinen kukan tuoksu.

Gokarna, 13. tammikuuta 2002 5:48:52

Neljä päivää Goalla riitti. Toiseksi viimeisenä iltana vedettiin ihan sikanaamat, ja seuraava päivä oli melkoista helvettiä. Yöllä olin varma, etta kulkukoirat ovat piirittäneet meidät ja viestivat keskenaan ulvomalla.. Ulvoin kovasti takaisin. Siitä kuitenkin selvittiin.

Eilinen rutkutettiin paikallisbusseilla Goalta etelään Karnatakan osavaltioon, Gokarnalle. Skene täällä on vielä selvittämättä, mutta eiköhän tästä viidakostakin jotain mielenkiintoista löydy. Hotellihuoneessa asuu kaksi viisitoistasenttista liskoa. Niitä kyttäillessä meni viime yö.

Kahden viikon päästä pitäisi lentää Kalkutasta Bangkokiin. Matka on pitkä, Kalkutta on parin tuhannen kilometrin päässä. Puuh.

Gokarna, 14. tammikuuta 2002 13:38:22

Täällä ei ihmeitä tapahdu, joten on aikaa naputella nettiin juttua. Päivät menee rannalla kävellessä ja lemonsodaa juomassa. (Loistojuoma, pohjalle puristetaan sitruunasta mehut, ja päälle paikallista vissyä. Vie janon hyvin, voisi muuten toimia blandiksenakin.. hmm..) Illat menee viela rennommin joko katuelämää katsellessa tai huoneessa loikoillessa. (Eilen illalla luin Juoppohullun päiväkirjan kannesta kanteen. Loistokirja. Lukekaa se.)

Sen verran actionia oli tänään, etta mulla meni tuommonen vartti ennen kuin sain puhtaita vaatteita rinkastani. Aiemmin päivällä nimittäin kohtasin siellä majailevan kolmesenttisen (ainaki!) torakan. Toista kertaa en sitä nähnyt, mutta aika varovasti piti vaatteita tonkia. Eto otus. Lisko (toinen kavereistamme jo katosi jonnekin) sen sijaan on oikein leppoisa. Ristimme sen Koljoseksi.

Tänään näin kun kaksi lehmää puski toisiaan otsat (ja sarvet) vastakkain, ja se sai miettimään, että entä jos jollain näistä lehmistä napsahtaa päässä että “mitä perkelettä minä täällä nöyristelen ja hengailen kun olen noita pikkukäppanöitä isompi” ja alkaakin puskea ihmisiä. Pahaa jälkeä tulee. Onkohan näin käynyt koskaan? Eilen luin jostain luvunkin, paljonko Intiassa asuu lehmiä. Luvun tietenkin jo unohdin, mutta ilmoitan sen kunhan tarkistan ja taas jotain raportoin. Sikana niitä on. Paljon enemmän kuin edes olisi luullut. Arvauksia saa lahettää minulle sähköpostitse, oikein vastanneet arvotaan keskenään.

Päivälleen (itseasiassa jopa tunnilleen) kahden viikon kuluttua olen lentokoneessa ja jo hyvin lähellä Bangkokia. Siistiä.

Juokaa ja voikaa paksusti. Niin teen minäkin. (Ruoka on täällä itseasiassa helvetin hyvää. Vedän lähinnä kiinalaista tosin, kun nuo intialaiset on vahan turhan innoissaan tuosta kasvisruokapelleilystä.)

Gokarna, 15. tammikuuta 2002 16:30:07

Lehmiä on Intiassa Let’s Go India and Nepal 2001 -kirjan mukaan 200 miljoonaa eli ihan perkeleen paljon. Yksi viittä intialaista kohti.

Jos joku muuten harkitsee maailmanlaajuiseksi rocktähdeksi ryhtymistä, kannattaa ensin majailla parissa intialaisessa pikkukylässä. Silloin selviää kestääkö jatkuvan tuijotuksen ja morjestelun ja sen, etta joutuu koko ajan valokuviin tuntemattomien ihmisten kanssa. Eilen joku pariskunta tyrkkäsi noin puolivuotiaan pentunsa syliini ja ottivat valokuvan. Vauvaparka tietysti huusi kuin tapettava ja minä vaan yritän ystävällisesti hymyillä kameraan. Tämän vauvan lisäksi kuvan itsestään kanssani halusi yksi intialainen mies (tummatukkainen, melko pieni ja viiksekäs, yllättäen) ja joku noin kymmenen hengen jätkäporukka (tummatukkaisia, melko pieniä ja viiksekkäitä, yllättäen) rannalla. Ja tänään sama show. Hulluja nuo intialaiset.

Tämä päivä on ollut niin rento, etta rennommaksi menee vain kuollessa. Krapulakin on ollut melkoinen, eilen tuli kiskottua Old Monk -rommia kokiksella vähän enemmän kuin olisi ollut tarvis. Mutta näinhän se menee.

Huomenna Bangaloreen. 13h bussissa taas.

Gokarna, vielä kerran, 16. tammikuuta 2002 8:47:54

Nyt riittää relaksaatio ja pötkötitation tai kuuppa räjähtää. Tänään 19.30 lähdetään bussilla Bangaloreen, jossa on sentään 6 miljoonaa asukasta. Intian Piilaaksoksi kutsuvat kaupunkia. Mennään paikalle.

Viime yönä luin kirjan Populaarimusiikkia Vittulajänkältä ja olipas sekin hyvä kirja. Lukekaa sekin, jollette vielä ole lukeneet.

Bangalore, 18. tammikuuta 2002 14:41:38

Täällä sitten ollaan keskellä eteläistä Intiaa Bangalore -nimisessä kaupungissa. Mukavaa vaihtelua rannalla loikoilemiselle kun ollaan sentään kuuden miljoonan asukkaan kaupungissa. Saasteita vaan on niin perkeleesti, etta henkeä ahdistaa kun kartsalla pyörii. Illalla helpompaa.

Tämä on todella länsimainen kaupunki. Muistuttaa paikoitellen enemman Lontoota kuin esimerkiksi Mumbaita. Ehkä lähinnä tama vastaa mielikuvaani Tokiosta. (Siellähän tosin en ole käynyt, mutta kuitenkin.)

Hotellihuoneessamme on vesivessa (toimiva!) ja väritelevisio (toimiva!) jossa 60 kanavaa (eli 56 enemmän kuin kotosalla Kalliossa..). Semmonen kanava kuin Star World löydettiin ja siellähän pyörii kaikki Frendit ja Simpsonit ja muut. Siistii.

Parin päivän päästä pitää jo heilahtaa Chennaihin odottelemaan sitä Tuonelan junamatkaa. Täällä joutuu ehkä vetämään kännit tänään. Kun on perjantai ja kaikkea.

Bangalore, 20. tammikuuta 2002 7:05:15

No niinhän siinä kävi että kännit vedettiin ja oikein pitkän kaavan mukaan. Täällähän on semmonen paskalaki/-sääntö, että baarit lyödään yhdeltätoista kiinni. Ei hyvä. Onneksi riksakuski tiesi jostain salabileistä jossain kaupungin laidalla, ja sinnehän sitä sitten paineltiin. Sierra oksensi riksan kyydistä pariin otteeseen, muuten matka meni hienosti.

Bilepaikka oli ihan järjettömän hieno, varmaan puolen hehtaarin kokoinen alue jossa oli mm. uima-allas, disko, ruokailutiloja, koripallokenttä yms. Ja kaljaa ja drinkkejä myytiin sikahinnoilla. Paikalla tietysti yläluokan intialaisia ja jonkin verran turisteja. Saimmepa vihdoin kontaktia intialaisiinkin. Kummaa porukkaa. Joskus neljän aikoihin tultiin riksalla takas hotellille. (Meidän kuski postaili neljä tuntia siina baarin ulkopuolella meitä odottaen.)

Lauantai menikin sitten piilossa maatessa. Wimpysta käytiin hampurilaisia ja pizzaa ja toljotettiin vaaka-asennosta telkkaria koko päivä. Terminator 2 tuli.

Hasta la vista, baby.

Chennai, 23. tammikuuta 2002 11:05:23

Terveiset Chennaista. Ollaan todella etelässä tällä hetkellä ja lämmintä piisaa. Päivällä menee varmaan yli kolmenkymmenen, ainakin siltä tuntuu. (Mitään lämpömittareitahan me ei täällä nähdä missään edelleenkään.)

Intia-osuus alkaa olla lopuillaan. Huomisiltana hyppäämme Kalkutan junaan ja vietämme siinä aikaamme lauantaiaamuun saakka. Kalkutasta lähteekin lento Bangkokiin jo olikosenyt maanantaina. Taitaa olla. 28. tammikuuta anyhuu.

Chennai, 24. tammikuuta 2002 11:44:34

Nyt iski sitten flunssa ja mahatauti. Siistiä lähteä junalla Kalkuttaan. Paha olo. Ei vakuuta. Tänään torstaina lähdetään illalla ja lauantaina perillä. Ei vakuuta.

Kalkutta, 26. tammikuuta 2002 13:19:09

Kuluihan se 33 tuntiakin sitten ja perille päästiin. Imodium autto, “fart without fear”. Flunssa vaivaa edelleen ja mahassa on olo kuin olisi ryypännyt viikon, mutta eiköhän tämä tästä.

Junan vessa oli mainettaan parempi. Ei oikeastaan paljoa kurjempi kuin niiden sinisten suomalaistenkaan junien. Ja oikein ‘western style’ -vessojakin löytyi.

Luin jonkun islantilaisen kirjailijan kirjan 101 Reykjavik. Olipa kyllä erikoinen kirja. Mielenkiintoinen, jopa. Olen nyt sitten reissulla lukenut suomalaisen, ruotsalaisen ja islantilaisen kirjan. Mikäpäs sen sopivampaa etelänmatkalle?

Nyt on tankattava elimistöön vähän virtaa jostain. Neljä päivää on mennyt oikeastaan syömättä. Junamatkan aikana söin muutaman keksin ja kaksi keitettya kananmunaa. Ilmanko heikottaa. Nyt saisi halvat kännit jos kiskoisi kaljaa. Hmm..

Bangkok, 28. tammikuuta 2002 16:02:20

Ja kas näin vaihtui maa Thaimaaksi. Siistiä. Juuri saavuin ja pääsin ensimmäistä kertaa neljään viikkoon lämpimään suihkuun. Teki hyvää, kiitos kysymästä. Lisäksi Happoradiolle tuntuu kuuluvan tällä hetkellä helvetin hyviä asioita. Niistä enemman kunhan varmistuvat täysin.

Näyttää siltä, että minun pitää matkustella enemmän. Alkaa nuo bändihommatkin edetä. Nyt baariin!

Bangkok, 3. helmikuuta 2002 11:31:01

Huh. Tästä reissusta ei voi edes raportoida mitään. Liian paljon kaikkea, etta sanat riittäisivät. Thaimaa rulettaa kympillä. :)

Helsinki, 9. helmikuuta 2002 12:16:28

Ja takaisin Suomessa ja kauheassa kankkusessa tietenkin. Nyt vituttaa niin paljon ettei tiedä miten päin olisi. Perkele.

The End.

Räntärock

22.9.2001, 0:00 | Reissupäiväkirja

Lauantai 22.9.2001

Räntärock’2001 pidettiin Loimaalla, Haapasalon kotitalon välittömässä läheisyydessä. Paikalle kertyi muistaakseni 114 henkeä (vieraskirjan mukaan) ja meininki oli sen mukainen. Tapahtuman järjestäjät olivat nähneet vaivaa saadakseen tapahtumasta hienon huolimatta noin 500 markan budjetista. Esimerkkinä mainittakoon vessa, joka oli WC-kyltillä varustettu ovi keskellä peltoa. Jotenkin se muistutti minua Monty Pythonista, vain kirjoituspöytä ja John Cleese puuttuivat. Miksauspöytä yms. oli aseteltu vanhan autonromun etupenkkien paikalle, ja auto hinattu “miksaustorniksi” lavan edustalle. Äänimies Haapasalo hoiti nappuloitaan auton takapenkillä istuen.

Happoradio aloitti keikkansa noin kello 23. Meininki oli mainio. Lisää keikkapäiväkirjoissa.

Soiton jälkeen alkoi tietenkin armoton kippaus, eikä aikaakaan niin voi kauhistus. Noin puoli tuntia viimeisen soinnun jälkeen Markku DeFrost päätti esittää kuuluisan tuolitanssinsa Lenny Kravitzin Are you gonna go my wayn tahtiin. Ensimmäisen kertosäkeen loppuun mennessä tuoli oli kaatunut ja Markku sen mukana. Lopputulos: oikea jalka kauttaaltaan sinipunainen ja vasemmasta jalasta nivelsiteet paskana. Terveyskeskuksesta side ja kepit ja taksilla Seurahuoneelle. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Raaka-Jääskeläinen (yksi kolmesta bändimme mukana tulleesta sekopäästä) humaltui Koskenkorvan voimin Happoradion keikan aikana. Pikakänneistään kuuluisa paskakuski sammui muutama hetki keikan jälkeen autoonsa, otsa ohjauspyörää vasten. Ehti kuitenkin vittuilla kaikille ohikulkijoille ennen nukahtamistaan. (Toivottavasti kukaan ei ottanut liian vakavasti Raa’an höpötyksiä.)

Jani A (toinen kolmesta sekopäästä) tanssi pöytien päällä, kunnes ne muuttuivat lautakasoiksi. Mies itse säilyi kuitenkin ehjänä. Myös yksi sohvista oli hajonnut, mutta siitä hän kieltäytyi ottamasta kunniaa itselleen. Eipähän kaikki hajonnut mennyt meidän porukan piikkiin. :)

Outsa (se kolmas sekopää, kaatajien aatelia), ei hajottanut mitään vaan käyttäytyi promilleista huolimatta hyvin. Ottakaa miehet mallia hänestä!

Kaatamista jatkettiin tapahtuman päätyttyä baareissa, ensin Seurahuoneella, sitten Seilorissa. Muistikuvat hieman hataria. Seurueemme oli kasassa autoon sammunutta Raakaa lukuunottamatta. Baarien sulkeuduttua palasimme lyhyen katusession (jonka aikana mm. Miki Pii nähtiin kierimässä pitkin katua) jälkeen Haapasalon talolle juomaan myymättä jääneitä siidereitä yms.

Sunnuntai 23.9.2001

Aamulla heräsin Raa’an Escortista Outsan ja Jani A:n kera. Kylmä oli, mutta onneksi salmiakkikossua oli vielä jäljellä. DeFrost nukkui studion sohvalla, Miki Pii Haapasalon olohuoneen lattialla, ja Motti-man studion rumpuhuoneen lattialla. Kaikki selvisivät hengissä! Pizzat syötyämme palasimme Helsinkiin, jossa minä, Outsa ja Raaka vietimme rattoisan päivän laulamalla karaokea Populuksessa yöhön asti.

Maanantai – tiistai 24.-25.9.2001

Lepakoiden lentonäytös.

Helsingissä 26.9.2001 klo. 11.30
Aki Tykki

Ankkarock

3.8.2001, 0:00 | Reissupäiväkirja

Perjantai 3.8.2001

Ankkarockin viettomme alkoi itseasiassa jo perjantaina, kun kävin vierailevana tähtenä laulamassa iskelmämusiikkia Miki Piin työkaverin häissä. Joku loistava henkilö oli varannut bändille pullon giniä, pullon tonicia sekä korillisen olutta. Siitähän se sitten alkoi se alamäki jälleen. Jossain Tuusulassa pidetyistä häistä vapauduin noin kello 22 ja siirryin DeFrostin ystävällisellä kyydityksellä hänen luokseen juomaan lissää viinaa, lissää viinaa, parlez vous.

Miki Pii oli saanut valmiudenkohotuskäskyn jo hyvissä ajoin, ja saapuessamme Tsadiin hän oli jo melko hyvässä nosteessa. Siirryimme Baker’s pubiin (loistavat paninit siellä!) kippaamaan hyvässä seurassa hyviä juomia. Myös Jami Motti Heltsunsa kera liittyi seuraamme.

Baakarin pubissa väläytettiin valoja jälleen 3.30 (perkeleet!) ja niinpä siirryimme Kallioon jatkoille. Jostain löytyi viinaa ja leiriydyimme Mike Sierran luksusasuntoon Harjukadulle. Kippaus jatkui. Miki Pii feidasi itsensä jossain vaiheessa kulissiin, jatkoimme Sierran, DeFrostin ja Ukon kanssa. Minä kuulemma nukuinkin pari tuntia. Muut ei. (DeFrostilla alkaa tulla tavaksi painella festarit samoilla silmillä. Kunnioitettavaa sinänsä.)

Lauantai 4.8.2001

Koitti aamupäivä ja lähdimme siirtymään kohti Vesalan majaamme (La casa de DeFrost), jonne odottelimme saapuvaksi äänittäjävelhoamme Haapasaloa seurueineen. Markun luona tyhjensimme pullollisen vodkaa ja kahvilikööriä sekä pari litraa maitoa. Aika sekaisin alettiin olla. Saunassakin käytiin ja keskusteltiin henkeviä.

Loimaan jengi saapui joskus yhdentoista maissa paikalle ja aloitti tietenkin juomisen samantien. Näin teki käsittääkseni myös kotonaan lepäilemässä käynyt Miki Pii. Jossain vaiheessa lähdimme Vesalasta parilla taksilla kohti Ankkarockin maankuulua backstagealuetta. Minähän olin luonnollisesti puku päällä (häistä tulossa) joten vaihdoin jalkaani jotkut DeFrostin ikirutkut housut. Fiksuna miehenä jätin tietenkin lompakkoni vanhojen housujen taskuun..

Tässä vaiheessa muistini alkaa tehdä tepposia. Muistan, että istuimme bäkkärin katoksessa ja kävimme kilvan hakemassa ilmaista olutta ja siideriä. Ja leipiä siellä oli ainakin tarjolla myös, muista ruoista en tiedä. Muistan, että tapasimme jälleen Manboyn Antin – keskustelustamme minulla ei ole mitään käsitystä. Hauskaa meillä taisi olla. Antilla oli kasvoissa joitain kummallisia maalattuja viivoja. Voi olla että hän selitti niiden tarkoituksenkin, mutta turhaa työtä on tehnyt.

Muistan myös, että jossain vaiheessa olimme äänittäjämme Haapasalon kanssa päähänlyöntikilpailua. Pelin ideana on lyödä vuorotellen toista päähän mahdollisimman kovasti.

Jossain vaiheessa satoi vettä aika rankasti, onneksi bäkkärialue oli katettu. Sinänsä katoksella ei ollut merkitystä, että saimme loistoidean käydä ottamassa suihkuja pukkaamalla vesi katoksen päälle jääneistä “pusseista” niskaamme. Lopputuloksena oli läpimärkä puvuntakki ja helvetinmoinen paleleminen. Sitten elämästäni katosi pari tuntia jonnekin.

Seuraava muistikuvani oli, että seisoskelin muusta seurueesta eronneena jossain päin backstagealuetta. Kännykästäni oli akku loppu, tupakkaa ei ollut yhtä ainoaa ja se lompakkokin tosiaan oli siellä Vesalan perukoilla. Sillon ei vakuuttanut, pikemminkin vitutti. Korso voi olla raaka paikka eksyneelle rockmuusikolle. Onneksi säikähdykseni oli turhaa, Miki Pii oli vielä notkumassa alueella. Hänen siivellään pääsin lopulta Kallioon turvaan. Tänks, män.

Legendaarisimman keskustelun kävi Loimaan seurueeseen kuulunut Mikko, joka näki alueella Tutun Naaman. Mikko meni Naaman luokse ja loihe lausumaan “Sää näytät helkkarin tutulta, ooksää Loimaalt?”. Tuttu Naama vastasi olevansa Espoosta. Hetkeä myöhemmin Mikko tajusi puhuvansa Jere Lehtiselle.

Että näin meni Ankkarock tänä vuonna. Ihan hienosti siis.

Helsingissä, 12.8.2001 klo 20.56
Aki Tykki

Ruisrock

7.7.2001, 0:00 | Reissupäiväkirja

Lauantai 7.7.2001

DeFrostin Seat Toledo starttasi Kalliosta kohti Turkua suunnitelmien mukaisesti kello 11 aamulla. Kyydissä olivat Markku, Miki, minä (Aki) ja Mike Sierra. Miki Pii suostui ajamaan loppumatkan, joten minä ja Markku aloitimme kippauksen välittömästi. Jami Motti oli tullut Turkuun jo edellisenä päivänä. Kävimme hakemassa hänet kyytiimme ennen alueelle menoa.

Turussa parkkeerasimme automme Linnankatu 66:n kohdille, josta lähdimme kävelemään kohti Ruissaloa. Oli ihan helvetin kuuma. Fiksuna miehenä olin jo juonut kaikki kaljani automatkalla joten kävelymatkasta tuli aika tuskainen. Perille kuitenkin päästiin ja yhteistyökumppaneiden tiskiltä passit napattuamme siirryimme Paviljonki-lavan backstagealueelle. Ilmassa oli pientä jännitystä, sillä meille jaettiin kortit joiden mukaan ilmaiseksi tarjottaisiin vain neljä juomaa. Onneksi kortit olivat vain pelottelua – lehdistöä varten kuulemma. Juomakortteja saimme lisää kun vaan kävimme hakemassa.

Päivä kului armottomasti olutta ja siideriä kaataessa ja promo-cd:tä jakaessa. Tapasimme muutamia levy-yhtiöiden ja median edustajia ja pakotimme heidät ottamaan cd:mme. “Kuolevaisten” puolella käytiin kääntymässä pari kertaa, mutta siellä oli niin hirveä ryysis, ettemme jaksaneet jäädä hörhöilemään. Näimme olutaidan kaatuvan ja pätkän Ismo Alangon keikkaa. Hyvältä näytti. Ismon keikka siis, ei aidan kaatuminen.

Illalla kävimme katsomassa pari biisiä HIMiä. Bändi näyttää ja kuulostaa maailmanluokan bändiltä ja hyvä niin. Kolmannen biisin jälkeen siirryimme taksijonoon ja heilahdimme keskustaan. Kurvasimme taksilla Seatin kautta hakemassa viiniä ja siitä johonkin rokkibaariin. Siellä olutta ja valkovenäläisiä kaadettuamme kävelimme Aurajoen rantaan tuhoamaan DeFrostin kotiviiniä.

Jossain humalan vaiheessa sain idean mennä uimaan Aurajokeen. Seurakseni sain Miki Piin ja Jani A:n. Vesi oli helvetin likaista, mutta eipä haitannut. Jalat ja kädet meni vähän ruhjeille mutta kyllähän joku upi (unidentified party injury) täytyy festareilta jäädäkin. Yö nukuttiin DeFrostin Seat-hotellissa. Paitsi Markku itse ei nukkunut. Oli liian kuuma sille. Samoilla silmillä ajeli sunnuntai-iltaan.

Miki ja Jani A yrittivät pystyttää telttaa nurmikolle pyörä- ja autoteiden väliin. Tulos: teltta ulos pussista ja kaksi metalliputkea yhteen -> molemmat nukkuivat keskellä pyörätietä. Ohikulkijat olivat kummissaan.

Sunnuntai 8.7.2001

Festarialueelle valuttiin taas ja päivä kului suurinpiirtein samoissa merkeissä kuin lauantaikin. Sunnuntaina ei enää mitään juomakortteja kyseltykään vaan oli open bar. Sehän meille sopi.

Sunnuntaina tavattiin mielenkiintoisia ihmisiä, joista päällimmäisenä jäi mieleen Manboyn Antti. Loistava mies ja erinomainen kaataja. Piste hänelle. (Jos Antti tätä luet, niin “mökille-pataan” -kutsu on edelleen voimassa.) :) Terveiset myös Aktivistin Juhanille ja muille. Onko levyt kuunneltu?

Turkkusessa käytiin katsomassa Maritta Kuulaa ja Archangelia Säätämössä. Kova laulaja se Kuula.

Seuraava yö vietettiin Scandic-hotellissa, minä lattialla pummilla kun ei saatu lisävuodetta. Huoneessa oli ihan järjettömän kuuma, joten uni jäi vähän katkonaiseksi. Ajomatka takaisin Helsinkiin oli vähintäänkin hikinen. Lisäksi viikonlopun aikana Seatista oli tyhjentynyt oikea takarengas, joka lopulta puhkesi Helsinkiin päästyämme. Kirottua.

Helsingissä 10.7.2001 klo 14.50.
Aki Tykki

Tulevat keikat

2017

27.10. Yksityistilaisuus
28.10. Yksityistilaisuus
03.11. TURKU, m/s Viking Grace
10.11. TAMPERE, Nenäpäivä
11.11. LAUKAA, Peurunka Areena
24.11. TAMPERE, Olympia ***
25.11. LEVI, Hullu Poro Areena
01.12. LAPPEENRANTA, Old Cock
02.12. HÄMEENLINNA, Aulanko Areena
08.12. VANTAA, Tulisuudelma
09.12. TURKU, Venus Nightclub
15.12. LAHTI, Finlandia–klubi
16.12. Yksityistilaisuus

 

***Viimeisimmät muutokset!